Make your own free website on Tripod.com

ARABIAN JUUTALAISET.

 

Heinrich Graetzin kirja ”History of the Jews”, III osa, (The Jewish Publicarion Society of America, Philadelhia), ensimmäinen copyright vuodelta 1894, kertoo varsin mielenkiintoisia tietoja juutalais-pakolaisten elämästä Arabian niemimaalla ennen, sen aikana ja jälkeen Muhammedia, jota kirjassa kutsutaan nimellä Mahomet.

Esittelen seuraavassa omin sanoin otteita kirjan III:ssa luvussa kerrotuista tapahtumista.

 

JUUTALAISTEN ASEMA ARABIAN NIEMIMAALLA.

                      Juutalaiset olivat joutuneet jättämään kotimaansa Israelin ja Juudean onnettomien tapahtumien johdosta. Onnettomuudet, jotka olivat ajaneet heidät maanpakolaisuuteen, seurasivat heitä yleensä kaikkialle, minne he muuttivat. Heitä sorrettiin ja hyljeksittiin kaikkialla.

                      Arabian niemimaalla tilanne oli kuitenkin toinen. Siellä he kohtasivat vapaan, yksinkertaisen ja lahjakkaan kansan, jonka keskellä he pystyivät kehittämään luontaisia lahjojaan ja miehekkyyttään sekä taistelemaan vastustajiensa kanssa paikallisten traditioiden mukaan. He tunsivat olevansa vapaita ja voivansa osallistua sen yhteiskunnan, arabiheimojen, jokapäiväiseen elämään tasavertaisina ja jopa niiden johtajina.

                      Ei tarkkaan tiedetä, miten juutalaiset olivat joutuneet Arabian niemimaalle.

Erään muinaisen tiedon mukaan Joshua lähetti sotilaitaan taistelemaan amalekilaisia vastaan, ja osa heistä asettui asumaan Yathribiin (tunnetaan nimellä Medina) ja Chaibariin.

Toisen tiedon mukaan Israelin kuningas Saulin säästämän amalekilaisten kuninkaan komea poika palasi Hejasiin ja asettui sinne. Hänen seurueessaan täytyi siten olla juutalaisia.

Kuningas Daavidin aikana juutalaisia asettui asumaan Arabian pohjoisosiin. Israelin voimakkaiden kuninkaitten Daavidin ja Salomon aikana juutalaiset kauppiaat matkustelivat kauppalaivoillaan Punaisen Meren kautta Ophiriin, jota pidettiin kultamaana, ja perustivat Intian, Mariban ja Sanaan kauppareittinsä varrelle kauppa-asemia Arabian eteläosiin, Jemeniin, Himyaraan ja Sabeaan. Vanhat juutalaiset kertoivat sukuperintönä kulkeneista tiedoista, joiden mukaan juutalaisia muutti Arabian pohjoisosiin Nebukadnezzarin hävitettyä juutalaisten ensimmäisen Temppelin.

                      Varmana kuitenkin voidaan pitää sitä, että roomalaisten tuhottua juutalaisen valtion ja ajettua heidät maanpakoon, heitä muutti paitsi Egyptiin ja Kyreniaan myös Arabian niemimaalle. Arabiassa nämä vapautta rakastavat kiivailijat voivat peittelemättä osoittaa vapauden kaipuutaan ja tunsivat voivansa vapautua sotaisesta kiivaudestaan.

Näiden pakolaisten jälkeläisistä kehittyi kolme juutalais-arabilaista heimoa – Benu-Nadhir, Benu-Kuraiza ja Benu-Bachdal. Näistä kaksi ensimmäistä polveutui ylipappi Aaronista, jonka mukaan heitä kutsuttiin koheneiksi (Al-kahinani).

Toinen juutalaisheimon keskus kehittyi Arabian pohjoisosaan, tätä heimoa kutsuttiin nimellä Benu-Kainukaa. Heidän elintapansa poikkesivat Nadhirin ja Kuraizan heimojen tavoista.

                      Näiden heimojen keskuspaikka oli Yathrib, joka sijaitsi hedelmällisellä, pienten jokien kastelemalla alueella, ja jossa kasvatettiin palmuja ja viljeltiin riisiä.

Koska seudulla kuljeskelevat beduiiniheimot usein ryöstelivät heidän omaisuuttaan, he rakensivat korkeille paikoille kaupunkiin ja sen ympäristöön linnoituksia itsenäisyytensä suojaksi.

Myöhemmin juutalaisheimot joutuivat jakamaan alueensa ja valtansa seudulle muuttaneiden arabiheimojen kanssa. Kaksi keskenään sukulais-arabiheimoa, Benu-Aus ja Chazraj, jotka yhdessä muodostivat arabiheimon nimeltä Kaila, asettui asumaan samoille alueille (noin v. 300). Suhteet juutalais-heimoihin olivat asialliset, mutta joskus oli turvauduttava aseisiin.

                      Chaibarin alue sijaitsi pohjoiseen Yathribista. Sitä asuttivat pelkästään juutalaiset, ja he muodostivat oman yhteisönsä. Heidän katsottiin polveutuvan rehabiiteista (rechabites), jotka esi-isänsä Jonadabin, Rechabin pojan, käskyn mukaan viettivät paimentolaista ja eristettyä (nazarite) elämää. Ensimmäisen Temppelin hävityksen jälkeen heitä samosi aina Chaibariin saakka, jossa he mieltyivät alueen palmuihin ja viljelyksiin. Myös he joutuivat rakentamaan beduiinien hyökkäyksiä vastaan linnoja tai linnoituksia ristiretkeläisten tapaan. Vahvin tällainen linnoitus oli korkealle ja vaikeakulkuiselle vuorelle rakennettu Kamus. Ne tarjosivat suojaa paitsi linnojen asukkaille myös niistä turvaa hakeneille pakolaisille.

Hedelmällinen tasanko Wadil-Kora (Kylien laakso), päivänmatkan päässä Chaibarista, oli myös valtaosin juutalaisten asuttama. Mekkassa, jossa sijaitsi arabien pyhättö Kaaba, ei tiettävästi ollut juuri yhtään juutalaista asukasta.

                      Jemenissä sen sijaan oli runsas juutalaisasutus. Maan asukkaat kutsuivat maataan ”maaksi, jonka pölykin oli kultaa, joka tuotti terveimmät miehet, ja jonka naiset synnyttivät ilman tuskaa”. Päinvastoin kuin Hejasissa, Jemenin (Arabia Felix, onnellinen Arabia) juutalaiset asuivat ilman rodullista tai poliittista yhtenäisyyttä, hajallaan arabien keskellä. Ajan kuluessa he  kuitenkin saavuttivat sellaisen arvovallan arabiheimojen ja Jemenin (Himyara) kuninkaitten keskellä, että he pystyivät estämään kristinuskon julistuksen tällä alueella. Bysantin kristittyjen hallitsijoiden tähtäimessä oli kauppayhteyksien turvaaminen Intian markkinoille. He kuvittelivat voivansa turvata ne parhaiten käännyttämällä seudun arabiheimoja kristityiksi. Tässä he onnistuivatkin viidennen vuosisadan lopussa tai kuudennen alussa. He saivat käännytetyksi kristinuskoon arabiprinssin, jonka pääkaupunki ja kaupallinen keskus oli Najara. Arabikäytännön mukaan prinssin kääntyminen tarkoitti koko heimon kääntymistä kristinuskoon.

                      Arabiaan kuului puolet Yotaben saaresta (Jijban), joka sijaitsee 60 mailia etelään pääkaupunki Ailasta. Saarella oli ollut pieni itsenäinen juutalaisvaltio ikimuistoisista ajoista. 

 

JUUTALAISTEN JA ARABIEN YHTEYDET.

                      Koska juutalaiset ja arabit olivat seemiläisiä kansoja, heillä oli paljon yhteistä. Heidän kielensä olivat sukulaiskieliä eivätkä heidän tapansa uskonnollista perinnettä lukuun ottamatta poikenneet ratkaisevasti toisistaan. Juutalaiset muistuttivat arabeja siinä määrin, että vain heidän uskontonsa erotti heidät toisistaan. Keskinäiset avioliitot vain korostivat heidän yhteisiä piirteitään.

Jemeniläisten (himyarites) tapaan Arabian niemimaan eteläosan juutalaiset olivat aktiivisesti mukana Intian ja Bysantin sekä Persian välisessä kaupankäynnissä.

Arabian pohjoisosan juutalaiset sen sijaan elivät beduiinien tapaan, he viljelivät maata, kasvattivat karjaa, kuljettivat tavaroita karavaaneissa, harjoittivat asekauppaa ja ryöstelyä.

Arabian juutalaiset omaksuivat patriarkaalisen heimojärjestyksen. Useita perheitä oli yhdistyneinä saman nimen alle, joita johti päällikkö (shaich). Hän toimi sekä rauhan että sodan oloissa ratkoen heimon sisäisiä asioita ja johtaen sodankäyntiä. Vaaran uhatessa tai sotaretkelle lähdettäessä kaikki asekuntoiset miehet olivat velvollisia osallistumaan. Päällikkö myös hoiti neuvottelut liittosopimuksista naapuriheimojen kanssa.

Arabien tapaan Arabian niemimaan juutalaiset osoittivat vieraanvaraisuutta jokaista vierasta kohtaan, joka tuli heidän telttaansa. He myöskin pitivät uskollisesti kiinni liittosopimuksista liittolaistensa kanssa. Arabiperinteen mukaan he kostivat heimonsa jäsenen surman järjestäen väijytyksiä vihollisensa tuhoamiseksi. Liittosopimustensa vuoksi he joskus joutuivat taistelemaan sukulaisheimoa vastaan. Juutalaiset eivät kuitenkaan osoittaneet sellaista raakuutta, mikä ei tuntenut sääliä ja mikä oli ominaista beduiiniheimoille, vaan he vaikuttivat hillitsevästi beduiini-liittolaistensa rajuuteen. Juutalaiset katsoivat uskonnollisen velvollisuutensa vaativan sukulaisheimon jäsenen lunastamisen liittolaisensa arabiheimon orjuudesta.

Paitsi urhoollisuudessa sotilaina juutalaiset kilpailivat arabien kanssa paremmuudesta runoudessa. Miehekkyyden ja urhoollisuuden ohella arabiylhäisö arvosti suuresti runoutta. Sitä tukivat päälliköt ja sitä palkitsivat runsaasti kuninkaat. Urhoollisen taistelijan tavoin runoilija oli kaikkein arvostetuin Arabiassa, hänelle kaikki sydämet ja teltat olivat aina avoinna. Arabian juutalaiset omaksuivat arabiankielen, he kunnioittivat ja käyttivät sen rytmillistä runokieltä.

Juutalaisten mukanaan tuoma uskonto pyhine kirjoituksineen, jota myöhemmin täydensivät yhteydet juutalaisiin oppilaitoksiin, olivat omiaan korostamaan juutalaisten etevämmyyttä pakanallisiin heimoihin nähden, ja tämä puolestaan nosti heidät pakanaheimojen opettajiksi. Vain muutama harva arabi osasi kirjoittaa ennen seitsemännen vuosisadan loppua, ja he käyttivät kulmikasta ns. assyrialaista kirjoitustapaa. Ne muutamat arabit, jotka pystyivät oppimaan kirjoitustaidon, käyttivät heprealaisia kirjaimia, mikä on osoituksena siitä, että he oppivat kirjoitustaidon juutalaisilta. Luultavasti lähes jokainen Arabian juutalainen osasi kirjoittaa, minkä johdosta arabit kutsuivat heitä ”kirjoituksen kansaksi” (Ahl´ ul kitab, nation of writing).

Juutalaiset noudattivat tarkoin Mooseksen Lain määräyksiä ruoka-aineista ja uskonnollisista juhlista. He paastosivat Jom Kippurina, jota he kutsuivat nimellä Ashurah, ja pidättyivät sotatoimista sapattina. Vaikka heillä ei ollut mitään valittamista olosuhteisiin Arabiassa, he kuitenkin ikävöivät päästä takaisin isiensä maahan ja odottivat Messiaan saapumista. Rukoillessaan he juutalaisten tapaan kaikkialla maailmassa kääntyivät Jerusalemiin päin. Heillä oli yhteyksiä Tiberiaan ja Babylonian oppilaitoksiin. Yathrib oli juutalaisen opiskelun keskuspaikka, ja siellä oli Lain opettajia (Achbar, Chabar). Mutta heidän juutalaisen uskon tuntemuksensa ei ollut kehuttava. Sitä lisäksi hajottivat matkailijoiden ja uusien maahan muuttajien kertomukset ja selitykset. Heidän muinainen loistava historiansa sekoittui myöhempiin lisäyksiin siten, ettei heillä enää ollut edellytyksiä erottaa jyviä akanoista. Raamatun kertomuksiin sekoittuivat mielenkiintoiset legendat, joita sitten pidettiin tosiasioina. (Tämä osaltaan selittää Muhammedin sekavat viittaukset Raamatun henkilöihin ja tapahtumiin, jotka ovat ristiriitaisia tapahtumien sekä ajan että paikan suhteen.)

                      Arabian juutalaiset saivat esteettä puolustaa ja harjoittaa uskonnollisia mielipiteitään ja esittää niitä vaaratta pakanallisille naapureilleen. Älylliseen pohdiskeluun valmis arabimieli oli ilahtunut Raamatun yksinkertaisesta, ylevästä sisällöstä, ja vähitellen jonkinasteinen juutalainen ajatusmaailma ja uskonnolliset aatteet tulivat tutuiksi ja ajankohtaisiksi Arabiassa.

                      Juutalaiset opettivat arabinaapureilleen kalenterijärjestelmän, jota ilman he olivat täysin sekaisin juhliensa ajankohdan määrittelemisessä. Yathribin juutalaiset Lain opettajat opettivat arabeille lisäämään yhden kuukauden kuuvuoteensa, joka oli pahasti ristiriidassa aurinkovuoden kanssa. Arabit oppivat juutalaisilta 19 vuoden kierron (noin v. 420). He kutsuivat kuuvuoteen lisättävää kuukautta nimellä ”nasi”, luultavasti siksi, että juutalaiset saivat juhla-aikojensa kalenterin patriarkoiltaan (nasi).

                      Juutalaiset opettivat arabeille heidän sukuhistoriansa Toran kertomuksiin perustuen, joita arabit arvostivat aitoina. Juutalaisille oli suureksi eduksi tulla huomioiduksi arabien sukulaisina eikä tätä havaintoa voinut jättää käyttämättä. Arabien pyhä kaupunki Mekka (Alcharam), joka oli maan pääkaupunki, oli rakennettu muinaisen temppelin (Kaaba, neliö), tai tarkemmin sen mustan kiven, ympärille. Arabeille se tarkoitti turvapaikkaa, jossa miekka ei saanut koskaan nousta huotrastaan. Arabien viisi juhlaa voitiin järjestää vain neljän kuukauden aikana, jolloin vallitsi yleinen rauhanaika. Jos joku halusi päästä osalliseksi näistä arabien etuoikeuksista, hänen oli järjestettävä suhteensa arabien kanssa. 

                      Arabian juutalaiset katsoivat sukulaisuutensa perustuvan Mooseksen ensimmäiseen kirjaan. Sen mukaan sukulaisuus tuli kahdelta taholta: Yoktanin ja Ishmaelin kautta. Jemenin arabit, himyaranit, katsoivat polveutuvansa Yoktanista, valearabit (pseudo arabs) pohjoisessa katsoivat toisaalta polveutuvansa Ishmaelista. Arabit rakastivat sukuluetteloita ja juutalaiset olivat innokkaita löytämään lisätodisteita Raamatun kertomuksista sukulaissuhteille. Vaikka arabien sukutraditiot ulottuivat vain vähemmän kuin kuuden vuosisadan taakse, toisaalla esi-isäänsä Yarobiin ja hänen poikiinsa tai pojanpoikiinsa Himyariin ja Kachtaniin, ja toisaalla Adnaniin, johtuen heidän täydellisestä piittaamattomuudestaan historialliseen tarkkuuteen se ei tuottanut mitään ongelmia.

Ilman vastaväitteitä etelän arabit kutsuivat itseään Kachtaneiksi ja pohjoisen arabit ismaelilaisiksi. He mielellään soivat juutalaisille sukulaisuussuhteen ja sen tuomat etuoikeudet.

                      Erämaan asukkaiden karkea mytologia ei tarjonnut paljonkaan aineksia inspiraatioihin, ja siinä juutalaiset pystyivät ohjaamaan heitä. Näissä olosuhteissa juutalaisten ja arabien välille muodostui erikoinen kiintymys, ja monet arabit kokivat outoa vetoa juutalaisuuteen. Juutalaiset eivät olleet valmistautuneet käännyttämiseen, mutta toisaalta se oli varsin yksinkertainen toimenpide, koska myös arabeilla oli yleinen ympärileikkaus. Arabeja sitoi toisiinsa kiinteä heimosuhde. Jos heimon päällikkö kääntyi juutalaisuuteen, koko heimo seurasi hänen esimerkkiään. On historiallisia esimerkkejä useista arabiheimoista, jotka kääntyivät juutalaisuuteen. Tällainen oli Benu-Kinanah, riitaisa heimo, jolla oli sukulaissuhteita Mekkan arvostettuun Quraishheimoon (Koraishites) ja moniin muihin perheisiin Aus ja Charzraj heimoista.

 

JEMENIN JUUTALAISET.

                      Jemenin voimakkaan kuninkaan kääntyminen juutalaisuuteen on erikoislaatuinen. Jemenin prinssit ja kuninkaat tunnettiin nimellä Tobba, ja aikoinaan he hallitsivat koko Arabiaa.

Heidän historialliset juurensa johtivat Himyariin, legendaariset juuret Kachtaniin.

Yksi näistä kuninkaista, joka tunnettiin nimellä Abu-Kariba Assad-Tobban, oli harkitseva,  tietorikas, runouteen kiintynyt ja urhoollinen, mikä kiihotti häntä valloitusretkille. Abu-Kariba lähti vuoden 500 tienoilla retkelle Persiaan ja Bysantin imperiumin arabialaisiin provinsseihin. Hän marssi joukkoineen Yathribin, pohjoisen Arabian pääkaupungin, kautta, ja uskoen kaupungin luotettavuuteen jätti poikansa sinne kuvernööriksi. Hän oli tuskin ehtinyt ulos kaupungista, kun tuli tieto, että kaupungin asukkaat olivat surmanneet hänen poikansa. Murheen murtamana kuningas kääntyi takaisin kostaakseen kaupungin asukkaille heidän petollisuutensa. Kaadettuaan kaupungin palmut, joista he saivat pääasialliset tulonsa, hän lukuisine joukkoineen valmistautui piirittämään kaupungin. Juutalainen runoilija laati elegisen runon kaadetuista palmupuista, joita arabit rakastivat kuin eläviä olentoja ja joiden tuhoamista he valittivat kuin läheisten omaisten menetystä.

Juutalaiset olivat yhtä urhoollisia kuin Chazrajin arabit, he torjuivat heidän hyökkäyksensä ja lopulta väsyttivät Abu-Karibasin joukot. Piirityksen aikana Himyarian kuningas sairastui vaikeasti eikä seudulla ollut raikasta vettä hänen palavaan janoonsa. Kaksi Yathribin lainopettajaa, nimeltään Kaab ja Assad, käytti hallitsijan sairautta hyväkseen, ja päästyään hänen telttaansa he kehottivat häntä antamaan anteeksi asukkaille ja poistamaan piirityksen. Arabit kehittelivät lukuisia legendoja tapahtumien ympärille, mutta tosiasia on se, että Kaab ja Assad käyttivät otollista tilaisuutta hyväkseen kertoakseen Abu-Kariballe juutalaisuudesta ja onnistuivat herättämään hänessä siihen elävän kiinnostuksen. Heidän innostuksensa vaikutuksesta Abu-Kariba päätti kääntyä juutalaisuuteen ja sai Himyarian armeijan tekemään samoin.

                      Kuningas Abu-Kariba sai nämä kaksi juutalaista lainoppinutta lähtemään mukaansa Jemeniin opettamaan hänen kansalleen juutalaisuutta. Tutkimusten mukaan oletettavasti puolet Jemenin väestöstä tunnusti juutalaista uskoa, loput olivat pakanoita. On myös luultavaa, ettei kuninkaan oma juutalainen usko ollut kovin syvä ja todellinen. Osa kansasta palveli entisiä pakanajumaliaan omissa temppeleissään. Jemenin kuninkaan serkku Harith Ibn-Amru ylhäisestä Kendit heimosta kääntyi myös juutalaisuuteen. Kuningas Abu-Kariba nimitti hänet Maaditin sijaishallitsijaksi Punaisella Merellä ja antoi hänelle Yathribin ja Mekkan hallinnon. Harithin mukana osa hänen heimostaan kääntyi juutalaisuuteen.

                      Tieto Abu Kariban kääntymisestä juutalaisuuteen ja hänen juutalaisesta imperiumistaan Arabian kaikkein kauneimmalla ja hedelmällisimmällä osalla levisi matkailijoiden ja kauppiaiden mukana kaikkialle, missä juutalaisia asui. Sen mukana levisi myös kertomuksia, että juutalaiset olivat asettuneet asumaan sinne ennen ensimmäistä Temppeliä ja israelilaisen kuningaskunnan hävitystä. 

                      Abu-Kariban hallitusvalta hänen juutalaisuuteen kääntymisensä jälkeen ei kestänyt kauan. Erään kertomuksen mukaan kuninkaan valloitushalu ajoi hänet jatkuville sotaretkille, ja erään tällaisen retken aikana hänen väsyttäviin marsseihinsa uupuneet sotilaansa surmasivat hänet. Häneltä jäi kolme poikaa, joista nuorin Zorah (520-530), jota kutsuttiin nimellä Dhu-Nowas (Kiharatukka), peri kuningaskunnan kuninkuuden. Hän oli fanaattisesti kiintynyt juutalaisuuteen ja otti itselleen heprealaisen nimen Yussuf. Mutta hänen fanaattisuutensa uskonsa puolesta ja isältään perimänsä verenveto seikkailuihin saattoi hänet ja Himyaran juutalaiset jatkuviin vaikeuksiin ja lopulta tuhosi hänen juutalaisen imperiuminsa. Hän sai kuulla jatkuvista vainoista, joita hänen uskonveljensä juutalaiset joutuivat kärsimään Bysantin hallitsijoiden käsissä. Hän tunsi syvää osanottoa heidän kohtalostaan, ja päätti tehdä jotain, jolla voisi vaikuttaa Bysantin hallitsijoihin.

Hän vangitutti muutamia roomalaisia (Bysantin) kauppiaita, jotka pysähtyivät Himyarassa matkallaan Intiaan, ja surmautti heidät. Tämä aiheutti pakokauhua kristillisten kauppiaitten keskellä ja monet välttivät pysähtymistä Himyarassa, mikä puolestaan häiritsi pahoin Intian ja Arabian kaupankäyntiä. Naapurimaan pakanakuningas Aidug syytti kuningas Zorah Yussuf Dhu-Nowasia  tahdittomasta Euroopan kaupan tuhoamisesta. Zorah Yussuf puolusteli tekoaan selittämällä, miten lukuisia Bysantin viattomia juutalaisia surmattiin vuosittain, mutta tämä ei tehonnut Aidugiin. Hän julisti sodan Yussufia vastaan ja voitti hänet ratkaisevassa taistelussa (521). Kertomuksen mukaan Aidug kääntyi kristinuskoon pian voittonsa jälkeen.

Dhu-Nowas ei menehtynyt taistelussa kuten jotkut kristityt tukijat väittävät, vaan hän jatkoi ponnistelujaan uskonsa puolesta, mitkä saivat hänet uusiin vaikeuksiin.

Najaran Jemenissä oli pääosin kristittyjen asuttama ja sitä hallitsi kristitty päällikkö Harith (Aretas) Ibn-Kaleb, jolla oli feodaalisuhde Himyaran juutalaiseen kuningaskuntaan. Joko Harith ei hoitanut feodaalisuhteensa velvoitteita kunnolla tai väitetty kahden juutalaisen surmaaminen Najarassa aiheutti välien kiristymisen Himyaran kuninkaaseen, joka syytti Harithia kapinasta. Hän piiritti kaupungin ja aiheutti sille sellaista tuhoa ja mieshukkaa, että kaupunki joutui antautumaan. Kolmesataa valittua miestä Harithin johdolla meni Dhu-Nowasin leiriin kirjoittaakseen antautumis-sopimuksen. Vaikka heille oli luvattu koskemattomuus, Dhu-Nowas kuitenkin antoi heille kaksi vaihtoehtoa: Joko he kääntyvät juutalaisuuteen tai heidät tapetaan. He kieltäytyivät luopumasta uskostaan. Tämän johdosta heidät tapettiin ja heidän ruumiinsa heitettiin jokeen. Todelliset tapahtumat ovat peittyneet historian hämärään, mutta varmana pidetään tietoa, että Dhu-Nowas näiden tapahtumien seurauksena asetti Himyaran kristityille raskaan veron kostoksi kristittyjen maiden harjoittamasta juutalaisten vainoamisesta omissa maissaan.

                      Uutiset Najaran tapahtumista levisivät kulovalkean tavoin, uhrien määrää liioiteltiin ja kapinallisten kurittamista pidettiin kristittyjen vainoamisena juutalaisen kuninkaan toimesta.

Marttyyrien muistoksi sepitettiin eleginen muistoruno. Syyrian piispa Simeon, matkustellessaan Arabian pohjoisosissa, teki kaikkensa kostonhalun lietsomiseksi Dhu-Nowasia vastaan. Hän uskoi liioiteltuihin huhuihin ja lähetti kiihotuskirjeitä toiselle piispalle, joka asui lähellä Arabiaa. Hän kehotti tätä nostattamaan kristittyjä Dhu-Nowasia vastaan ja kiihottamaan Etiopian kristittyä kuningasta (Nejus)  julistamaan sota häntä vastaan. Piispa uhkasi pidätyttää Tiberiaan juutalaiset opettajat ja vaati heitä lähettämään kirjeitä Dhu-Nowasille kristittyjen vainon lopettamiseksi.

                      Bysantin vanhaa ja heikkoa hallitsijaa Justin Ensimmäistä vaadittiin lähettämään sotajoukkoja Himyaran vallan lopettamiseksi, mutta hän kieltäytyi, koska hän soti Persiaa vastaan, ja koska Himyara oli liian kaukana hänen armeijalleen. Hän kuitenkin lupautui pyytämään Etiopian kuningasta lähettämään joukkojaan Himyaran kristittyjen avuksi.

                      Dhu-Nawain pahin ja vaarallisin vihollinen oli Etiopian kuningas Elesbaa (Atzbaha), täynnä uskonnollista paatosta ja kateutta juutalaista kuningasta kohtaan. Hän ei välttämättä tarvinnut taivuttelua aloittaakseen sotatoimet. Hän varusti voimakkaan laivaston, jota Bysantin hallitsija tuki liittämällä siihen laivoja Egyptistä. Hänen lukuisat joukkonsa ylittivät Punaisen Meren kapean salmen Jemeniin. Dhu-Nowas oli tehnyt varusteluja kokoamalla armeijaa ja virittelemällä esteitä Etiopian laivaston rantautumisalueille, mutta hänen armeijansa oli liian harvalukuinen Etiopian armeijaan verrattuna. Dhu-Nowas luotti beduiinien vanhaan ja koettuun taistelutaktiikkaan ratsumiesten toistuvina hyökkäysaaltoina. Tämä ei kuitenkaan riittänyt, vaan ensimmäinen taistelu päättyi katastrofiin. Zafarabin kaupunki joutui hyökkääjien käsiin ja sen mukana kuningaskunnan rahastot ja kuningatar. Himyaran taistelijat menettivät rohkeutensa.

Dhu-Nowas näki tilanteen toivottamaksi. Välttyäkseen joutumasta vihollistensa käsiin hän ratsasti korkean kallion huipulle ja syöksyi sieltä ratsullaan mereen. Aallot kuljettivat hänen ruumiinsa kauas ulapalle. (530)  Voittoisat etiopialaiset tuhosivat Himyaraa miekalla ja tulella, ryöstellen, surmaten massoittain ja ottaen lukuisia vankeja. He olivat niin raivostuneita juutalaisten väitetystä kristittyjen murhasta, että he surmasivat massoittain juutalaisia sovitusuhreina Najaran kristityistä marttyyreista. Siihen päättyi Himyaran juutalainen kuningaskunta. 

 

ARABIAN POHJOISOSAN JUUTALAISET.

                      Samanaikaisesti Himyaran tapahtumien kanssa Yathribin juutalaiset joutuivat vaikeuksiin läheisten arabiheimojen kanssa. Yathribin juutalaisilla oli läheiset yhteydet Himyaran juutalaiseen hallitsijaan, jonka valta ulottui myös Yathribiin. Juutalaiset hallitsivat alueen pakanallisia arabiheimoja ja Yathribin kuvernööri oli juutalainen. Kaila-heimon arabit (Aus ja Chazraj) vihasivat juutalaishallintoa ja tarttuivat innolla tilaisuuteen, kun ilmeni, etteivät juutalaiset voineet enää odottaa tukea Himyarasta. Arabit kutsuivat avukseen Ghassanid-heimoon kuuluvan arabipäällikön, nimeltään Harith Ibn Abu Shammir, joka mielellään suostui tehtävään. Hän oli läheisesti yhdistynyt Kaila-heimoon ja hänellä oli yhteyksiä Bysantin hoviin. Tämä rohkea ja seikkailunhaluinen prinssi leiriytyi joukkoineen Yathribin läheisyyteen levittäen ensin huhuja, että hän oli matkalla Himyaraan. Hän kutsui Yathribin juutalaiset johtajat telttaansa, jotka pahaa aavistamatta kuvittelivat saavansa perinteisten tapojen mukaisen ystävällisen vastaanoton ja runsaita lahjoja. Useat juutalaisjohtajista menivät, mutta kavala arabipäällikkö surmasi heidät yksitellen heidän astuessaan hänen telttaansa. Tämän jälkeen Abu Shammir saattoi ilmoittaa Yathribin arabeille: ”Olen vapauttanut teidät suuresta osasta vihollisianne; nyt teidän on helppo suoriutua muista, jos teillä on voimaa ja rohkeutta.” Sen jälkeen hän lähti tiehensä.

Arabit eivät kuitenkaan rohjenneet uhmata suoraan juutalaisia hallitsijoitaan, vaan he turvautuivat salajuoneen. Erään juhlan aikana he surmasivat kaikki juutalaisjohtajat, myös Yathribin kuvernöörin (Alghitjun tai sheriffi). Ilman johtajia jääneet juutalaiset oli nyt helppo alistaa ja he joutuivat luovuttamaan linnoituksensa arabeille. (v. 530-535)

Kesti useita vuosia, ennen kuin juutalaiset selviytyivät tappionsa tuomasta alennustilasta, ja vähitellen he joutuivat etsimään suojelua arabiheimoilta. He tulivat riippuvaisiksi (mawali) Aus ja Chazraj-heimoista. Messiaan odotus kasvoi taas juutalaisten keskuudessa.

Harith Ibn Abu Shammir, Ghassanid prinssi, riitaantui palatessaan Yathribista juutalaisen runoilijan kanssa, joka sen kautta tuli kuuluisaksi kaikkialla Arabiassa.

Samuel Ibn-Adiya (500-560), joka oli osoittanut rohkeutta Ghassanidien hyökkäyksien aikana, voitti itselleen kuolemattomuuden hänen ystävyytensä ansiosta aikansa kuuluisimman arabirunoilijan kanssa ennen Muhammedin aikaa. Samuelin sukutaustasta on ristiriitaisia tietoja. Toisten mukaan hän periytyi pakanallisesta Ghassanid-heimosta, toisten mukaan hän oli juutalaista sukujuurta, eli tarkemmin sanoen: hänen äitinsä oli arabi, isä oli juutalainen. Hänen isänsä Adiya asui Yathribissa, kunnes hän rakennutti itselleen Taiman kaupunginosaan linnan, jota sen lukuisten tunnusvärien perusteella kutsuttiin nimellä Al-ablak, ja joka on ikuistunut arabirunouteen. Pienen heimon päällikkönä Samuel oli niin kunnioitettu, että useat heikommat heimot etsivät hänen suojeluaan.

Al-ablak linnasta tuli monien turvapaikkaa hakevien ja karkotettujen suoja, ja linnan isäntä puolusti heitä usein vaarantaen oman elämänsä.

                      Imrulkais Ibn Hojr, seikkailunhaluinen prinssi Kendit-heimosta mutta myös samalla Arabian niemimaan kunnioitetuin runoilija, oli hankkinut itselleen vihollisia kaikkialta, eikä voinut löytää itselleen suojaa mistään muualta kuin Samuelin linnasta. Juutalainen linnanpäällikkö oli ilahtunut voidessaan suojella Arabian kuuluisinta runoilijaa, jonka maine ja seikkailut tunnettiin niemimaan kaikissa osissa. Imrulkais tuli tyttärensä ja säästyneen omaisuutensa kanssa Ablakin linnaan ja asui siellä jonkin aikaa. Koska hänellä ei ollut mahdollisuuksia saada apua arabeilta kostaakseen isänsä murhan ja saadakseen menetetyn perintönsä, hän päätti kääntyä Bysantin hallitsija Justinianuksen puoleen. Ennen matkaa hän antoi Samuelin suojelukseen tyttärensä, serkkunsa, viisi arvokasta panssaripaitaa ja muita sota-aseita. Samuel lupasi suojella näitä kuin silmäteräänsä, mutta se toi hänelle onnettomuuden. Kun Ghassanid.prinssi Harith oli Hejasissa, hän vaati Imrulkaisin aseita. Samuel kieltäytyi luovuttamasta niitä. Harith aloitti silloin linnan piirityksen, mutta ei voinut läpäistä sen linnoituksia. Eräänä päivänä Samuelin poika meni hoitajansa kanssa linnan ulkopuolelle. Harith otti pojan vangikseen ja ilmoitti Samuelille surmaavansa hänet, ellei Samuel luovuta Imrulkaisin aseita. Samuel ei tarvinnut kauan miettiä uhkausta, vaan hän ilmoitti: ”Tee mitä tahdot, aika aina kostaa petollisuuden, ja pojallani on veljiä,” Julma despootti surmasi pojan isänsä silmien edessä. Hän kuitenkin joutui luopumaan linnan piirityksestä. Arabiassa yleistyi sanonta: Uskollinen kuin Samuel. Monet moittivat Samuelia poikansa surmasta, mutta hän puolusti periaatteitaan runoilla. Samuelin poika Shoraich jatkoi hänen isänsä perinteitä sekä runoilijana että rohkeana periaatteittensa toteuttajana.

Kuudennen vuosisadan loppua kohden Arabian juutalaiset alkoivat toipua heihin kohdistuneista iskuista. Arabiheimot Aus ja Chazraj, jotka heitä hallitsivat, olivat ehdyttäneet voimansa keskinäisissä verisissä taisteluissa, jotka kestivät kaksikymmentä vuotta, kun taas niiden liittolaiset olivat kärsineet vähemmän. Arabiheimojen välisten sotien puhjetessa uudelleen Yathribin juutalaisten asema parani ja he saivat takaisin menettämäänsä valtaa.

 

MAHOMET (MUHAMMED), PROFEETTA.

                      Orpo arabipoika Mahomet, kuten häntä tässä teoksessa kutsutaan, joka oli menettänyt molemmat vanhempansa aivan nuorena, sai ensi käden tietoa juutalaisuudesta tulevan suojelijansa ja vaimonsa serkun, kunnioitetun Mekkan Quraish-eliittiheimoon kuuluvan, Waraka Ibn-Naufalin kautta, joka tunnusti juutalaista oppia ja puhui hepreaa sujuvasti. On selvää, että Waraka vaikutti syvästi Mahometin mielenkiintoon ja kiintymykseen Abrahamin uskontoon, juutalaisuuteen.

                      Mahometin opetukset olivat aluksi vahvasti juutalaisen värityksen sävyttämiä. Hän puki ne sanamuotoon kärsiessään epilepsiakohtauksista. Hän kertoi niistä lähimmille ystävilleen uskotellen saaneensa ne enkeli Gabrielin kautta. Ensiksi ja useimmin hän julisti yksinkertaisen mutta keskeisimmän juutalaisen periaatteen; ”Ei ole muuta jumalaa kuin jumala (Allah)”. Tähän hän myöhemmin ylpeytensä kannustamana lisäsi toisen uskonsa perusosan: ”Ja Mahomet on hänen profeettansa.” Juutalaisuus voinee merkitä tästä tililleen kyseenalaisen voiton juutalaisen uskon tunnustuksessa: ”Tulee päivä, jolloin jokaisen polven tulee notkistua Hänen edessään ja jokaisen kielen tulee palvoa Häntä”, sillä Mahomet opetti, ettei ole muuta jumalaa hänen (Allahin) rinnallaan (kolminaisuusoppia vastaan) ja ettei hänestä saa tehdä mitään kuvaa.

Mahomet saarnasi niitä kolmeasataa (tai 360) epäjumalankuvaa vastaan, joita säilytettiin ja joita palvottiin Mekkan pyhätössä. Hän puhui arabien keskellä rehottavaa moraalittomuutta vastaan ja tuomitsi ne, jotka joko pelosta tai päästäkseen eroon tyttölapsista hautasivat heitä hiekkaan. Hän vakuutti arabeille, ettei näissä käskyissä tai muutoksissa ollut mitään uutta, vaan ne olivat osa Abrahamin kautta ilmoitettua muinaista uskoa.

                      Mahometin parhaat opetukset islamista perustuvat Raamattuun tai talmudiin. Mahomet tunsi elämänsä tulevan kasvavassa määrin uhatuksi Mekkassa (612-633), minkä vuoksi hän päätti muuttaa Yathribiin. Mekkan Arabit, jotka muodostivat epäjumalanpalvonnan keskuslinnakkeen,  eivät voineet hyväksyä Mahometin opetuksia myös siksikin, että he pelkäsivät niiden vuoksi matkustajien ja pyhiinvaeltajien virran ehtyvän vähentäen näin heidän toimeentuloaan.

Mahomet pohdiskeli, että Yathribin vapaampi ilmapiiri olisi suosiollisempi hänen opetuksilleen. Toisaalta myös Yathribin voimakas juutalaisasutus olivat muokanneet arabien ajattelua juutalaisuuden suuntaiseksi.

Muutettuaan Yathribiin vuonna 622 (jota islamissa kutsutaan nimellä Hejira), Mahomet pyrki ensimmäiseksi saavuttamaan kaupungin vaikutusvaltaisten juutalaisten suosion. Jotkut ovat jopa nähneet Mahometin aikeena olleen juutalaisuuden ulottamisen kaikkialle Arabian niemimaalle. Nähdessään juutalaisten paastoavan Jom Kippurina (Sovituspäivänä), hän totesi, että arabeilla oli vielä enemmän syytä paastota sinä päivänä. Näin hän määräsi arabien paastopäivän (Ashurah). Hän määräsi rukousasennon Jerusalemiin päin (Kiblah) ja muodosti keskinäisen puolustusliiton juutalaisten heimojen kanssa. Juutalaisten ja opetuslapsiensa välisissä ongelmissa hän suosi juutalaisia, mikä aiheutti sen, että arabit mieluummin kääntyivät riita-asioissa juutalaisten päälliköiden puoleen, koska he odottivat heidän olevan puolueettomia.

Kirjeenvaihdossaan Mahomet käytti kauan aikaa juutalaista kirjuria, koska hän itse ei osannut lukea eikä kirjoittaa. Tämä vaikutti osaltaan sen, että juutalaiset olivat imarreltuja tällaisesta huomiosta, ja että he pitivät Mahometia eräänlaisena proselyyttinä kuvitellen voivansa hänen vaikutusvaltansa kasvaessa ulottaa valtaansa laajemmalle Arabiassa.

Muutamat juutalaiset seurasivat uskollisesti hänen opetuksiaan ja olivat hänen uskollisia liittolaisiaan (Ansar). Eräs heistä oli oppinut juutalainen nuorimies Abdallah, Kainukaa-heimosta. Abdallah ja muut juutalaiset avustivat Mahometia Koraanin levittämisessä.

Epäuskoiset arabit syyttivät häntä herkkäuskoisuudesta, ja ettei enkeli Gabriel puhunut hänelle vaan kuolevainen ihminen.

Vaikka Mahometin juutalaiset avustajat (Ansarit) Abdallah Ibn-Salam ja muut juutalaiset tukivat häntä, he eivät luopuneet juutalaisuudesta, vaan noudattivat sen rituaaleja ja käskyjä, eikä Mahomet aluksi pitänyt sitä häiritsevänä. Mutta vain muutamat juutalaisista Yathribissa (jonka nimi muutettiin Medinaksi, profeetan kaupungiksi) liittyivät uskovien joukkoon, erikoisesti todettuaan hänen itsekkyytensä, ylimielisyytensä ja loputtoman rakkautensa naisiin. Näillä juutalaisilla oli liian syvälle piirtynyt ideaalinen kuva heidän muinaisista profeetoistaan voidakseen asettaa tämän kiihkoilijan, joka haikaili jokaisen kauniin naisen perään, samalle tasolle heidän kanssaan. ”Katso häntä,” sanoivat juutalaiset, ”ruoka ei tyydytä häntä, eikä hänellä ole muuta halua kuin olla naisten piirittämä. Jos hän on profeetta, hänen tulee keskittyä profeetan velvollisuuksiin eikä juosta naisten perässä.” Toisten mielestä, jos hän on profeetta, hänen tulisi toimia Palestiinassa, koska vain siellä Jumala ilmestyy valituilleen. Toiset huomauttivat siitä, että Mahomet sanoi seuraavansa Abrahamin oppia, mutta ei Abraham käyttänyt kamelin maitoa ja lihaa.

Mahometin pahimmat vastustajat juutalaisten keskuudessa olivat Pinehas Ibn-Azura, joka käytti kaikki tilaisuudet saadakseen Mahometin näyttämään naurettavalta; kuuluisa Kaab Ibn-Asharaf, jonka isä oli arabi ja äiti juutalainen; runoilija Abu-Afak, yli satavuotias mies, joka pyrki herättämään yksinkertaisten arabien vihan Mahometia vastaan; ja Abdallah, Sauran poika, jota pidettiin Hejasin oppineimpana juutalaisena. Mahomet pyrki saamaan Kainukaa-heimon juutalaiset tukemaan oppiaan aloittamalla epistolansa: ”Lainaa itsesi jumalalle kauniina panttina (pledge)”. Pinehas vastasi tähän kärkevästi: ”Jumala on niin köyhä, että Hän lainaa meiltä”.

Näin Medinan juutalaiset halveksivat ja pilkkasivat Mekkan apua hakevaa pakolaista pystymättä näkemään, että pian tämä tulisi nöyryyttämään ja osaksi tuhoamaan heidän heimonsa, ja että tulevina aikoina hän ja hänen oppinsa tulisi valvomaan lukuisten heidän uskontonsa jäsenten kohtaloa. He luottivat liikaa omaan voimaansa ja unohtivat, että vaarallisin vihollinen on se, jota eniten halveksitaan.

Mahomet nieli kakistelematta juutalaisten häneen kohdistaman pilkan ja hyljeksinnän toimintansa alkupuolella. Hän opasti seuraajiaan: ”Taistelkaa vain sopuisalla tavalla niitä vastaan, jotka uskovat Pyhiin Kirjoituksiin ja sanokaa: Me uskomme siihen, mitä on ilmoitettu meille ja teille. Jumalamme on sama kuin teidän ja me olemme uskollisia hänelle.”

Henkinen jännitys kasvoi vähitellen mittaan, jossa rauhan säilyttäminen ei onnistunut. Juutalaiset pyrkivät toisaalta vieraannuttamaan Mahometin seuraajia. He saivat Medinan tärkeimmän miehen, Chazraj-heimoon kuuluvan Abdallah Ibn-Ubeyn kääntymään Mahometia vastaan ja hän säilytti tämän vastenmielisyytensä  elämänsä loppuun asti. Hänestä piti tulla Medinan kuningas, mutta Mahometin tultua kaupunkiin hän joutui taka-alalle.

Toisaalta Mahometin seuraajat alkoivat vaatia häntä tarkentamaan, mikä oli hänen suhteensa juutalaisiin, jotka luettiin hänen seuraajiinsa, mutta jotka noudattivat juutalaisten tapoja ja käskyjä ja kieltäytyivät syömästä kamelin lihaa. He jopa vaativat, että jos juutalaisten Raamattu on jumalallinen kirja, heidän tulee noudattaa sitä. Mutta Mahomet oli pesunkestävä arabi, eikä hän voinut liittyä juutalaisuuteen. Lisäksi hän ajatteli, etteivät arabit voineet totuttautua uskonnollisiin tapoihin, jotka olivat heille täysin vieraita. Ainoaksi mahdollisuudeksi jäi irrottautuminen juutalaisuudesta lopullisesti. Tämän jälkeen Mahomet julkaisi pitkän suuran, nimeltään pelon suura. (Sura of the Cow; cow suomeksi pelko tai lehmä), joka on täynnä herjauksia juutalaisia kohtaan.

Mahomet määräsi rukousasennon ja muutti rukousasennon suunnan Mekkan kaabaa kohti. Hän hylkäsi juutalaisten paastopäivän ja määräsi paastokuukauden, ramadhan, kuten arabeilla oli ollut tapana ikimuistoisista ajoista. Hän peruutti nyt useita aiempia opetuksiaan, joita hän oli esittänyt jumalan ilmoituksina. Nyt hän totesi, että Raamattu sisälsi ilmoituksia hänestä, mutta juutalaiset olivat poistaneet ne. Aluksi hän opetti, että juutalaisilla oli aito usko, mutta myöhemmin hän opetti, että juutalaiset palvoivat Ezraa Jumalan poikana, aivan kuin kristityt uskovat Jeesuksesta, ja että siten juutalaiset olivat vääräuskoisia.(infidels). Hänen vihansa juutalaisiin, jotka eivät hyväksyneet häntä aitona profeettana, laajensi välirikkoa heidän välillään. Hän ei kuitenkaan päästänyt vihaansa täyteen raivoonsa, koska hänen valtansa ei ollut riittävän vahva. Mutta sen aika tuli pian.

 

MAHOMET, TYRANNI. 

                      Taistelu Bedrissä muutti Mahometin suhtautumisen täysin. Talvella vuonna 624 hänen pienet joukkonsa voittivat paljon monilukuisemmat Quraish-heimon joukot.

Tämän taistelun kannustamana nöyrästä profeetasta kehittyi hetkessä fanaattinen tyranni, jolle kaikki mahdollisuudet, jopa salamurha, oli oikeutettu tapa vapautua vihollisistaan. Hän oli kuitenkin tarpeeksi viekas varoakseen rintamahyökkäystä voimakkaita juutalaisheimoja vastaan. Hän aloitti heikoimmasta ja puolustuskyvyttömästä. Runoilija Asma, Merwan tytär, joka oli juutalaista sukua ja naimisissa arabin kanssa, murhattiin yöllä hänen nukkuessaan, koska hän oli sepittänyt satiireja väärää profeettaa vastaan. Mahomet antoi tunnustusta murhaajille.

Seuraavaksi juutalainen Kainukaa-heimo sai tuntea Mahometin vihan. Heimo oli heikoin Arabian juutalaisista heimoista, ja siihen heimoon kuului Pinehas Ibn-Azura, jonka sarkastinen ilveily paljasti Mahometin naurettavassa valossa. Tekosyy oli mitä läpinäkyvin. Eräs muhamettilainen oli surmannut juutalaisen koirankujeen vuoksi, ja Kainukaa kosti hänen kuolemansa. Mahomet antoi heille uhkavaatimuksen: Joko käännytte islamin uskoon tai joudutte sotaan. Kainukaan jäsenet vastasivat, etteivät ne halunneet sotaa, vaan hyviä yhteyksiä Mahometin kanssa, mutta koska Mahomet haluaa sotaa, he tulevat näyttämään, etteivät he pelkää. He luulivat saavansa apua uskonveljiltään Nadhir ja Kuraiza heimoilta. Mahometin joukot piirittivät Kainukaan. Viisitoista vuorokautta Kainukaa pystyi vastustamaan hyökkääjiä, mutta koska apujoukkoja ei tullut, he joutuivat antautumaan vihollisilleen. Jos pohjoisen Arabian juutalaisheimot, Nadhir, Kuraiza ja Chaibar, joita Kainukaan tapaan oli uhattu, olisivat tulleet Kainukaan avuksi, he olisivat pystyneet murskaamaan Mahometin hajanaiset joukot. Mutta juutalaiset heimot arabiheimojen tapaan olivat riitaisia ja kukin niistä huolehti omista asioistaan. Yhteistä hyökkäys- ja puolustusliittoa ei pystytty muodostamaan. Mahomet pani kaikki Kainukaan juutalaiset kahleisiin aikoen surmata heidät, mutta hänen liittolaisensa Abdallah Ibn-Ubeyn varoittava sana sai hänet kiireesti luopumaan aikeestaan. Abdallah tarttui Mahometin panssaripaitaan ja sanoi: ”En päästä sinua, ennen kuin päästät heidät vapaiksi, sillä he ovat minun voimani. He ovat puolustaneet minua mustia ja punaisia miehiä vastaan.” Mahomet vastasi tähän: ”Menkööt rauhassa vapauteen; tuomitkoon jumala (Allah) heidät ja Abdallahin heidän kanssaan.” Kainukaan juutalaiset, joita oli noin seitsemänsataa henkeä, joutuivat luopumaan kaikesta omaisuudestaan, ja he samosivat Palestiinaan kurjassa kunnossa. (helmikuussa 624). He asettuivat asumaan Bataneaan, jonka tärkein kaupunki oli Adraat, jossa heidät juutalaiseen tapaan otettiin isällisesti vastaan. Adraat oli vielä silloin vapaa Bysantin pakkovallasta.

Kainukaan voiton jälkeen Mahomet sai ”profetian” juutalaisia vastaan, mikä riisti heiltä kaiken suojelun: ”Oi te uskovat, älkää valitko juutalaisia ja kristittyjä liittolaisiksi; suojelkoot he toisiaan. Joka ystävystyy heidän kanssaan, on yksi heistä; jumala (Allah) ei suvaitse synnillisiä ihmisiä”. Tämä laittomaksi julistaminen ei koskenut siinä määrin kristittyjä, koska he olivat harvalukuisia ja he yleensä pysyttelivät puolueettomina. Mutta juutalaiset, jotka olivat tottuneet itsenäisyyteen ja täynnä sotaista rohkeutta, joutuivat kokemaan sen vaikutukset välittömästi. Arabiheimo toisensa jälkeen purki aiemmat liittonsa juutalaisten kanssa ja Mahometin vaatimuksesta tekivät tuskallisia kostoiskuja heitä vastaan.

Tällaisen keskinäisen, tappavan vihan vallitessa Mahometin ja juutalaisten välillä oli odotettavissa, että juutalaiset pyrkisivät vahingoittamaan päävastustajaansa. Eräänä päivänä Benu-Nadhir kutsui Mahometin Zuharan linnaan tarkoituksena syöstä hänet sen valleilta ja näin surmata hänet. Heimon päällikkönä oli silloin Hujej Ibn-Achtab. Mahomet otti kutsun vastaan mutta seurasi tarkoin juutalaisten liikkeitä. Epäillessään heidän uhkaavan hänen henkeään hän vetäytyi salaa pois linnasta ja kiirehti Medinaan. Nadhirin juutalaiset maksoivat kalliisti tästä petosyrityksestä.

Mahomet antoi heille mahdollisuuden kymmenen päivän sisällä muuttaa asuinpaikoiltaan tai valmistautua kuolemaan. Juutalaiset olivat ensin valmiit suostumaan karkotusmääräykseen, mutta sitten Abdallahin kehotuksesta ja luvatusta avusta he ilmoittivat mieluummin puolustavan kotejaan asein. Luvattua apua ei kuitenkaan tullut, ja Mahomet aloitti sotatoimet heitä vastaan. Hän kaatoi ja poltti heidän taatelipalmunsa, joista he saivat elantonsa. Hänen omat sotilaansa vastustivat tätä toimenpidettä, sillä noille häikäilemättömille taistelijoille palmupuu on pyhempi kuin miehen elämä. Usean päivän piirityksen jälkeen Nadhir joutui antautumaan ehdoilla, että he jättäisivät kaikki aseensa, ja että he ottaisivat mukaansa vain sen, mitä kameli pystyy kantamaan.

Benu-Nadhirin asukkaat, luvultaan kuutisen sataa, muuttivat maanmiestensä pariin Chaibariin, muutamia heistä muutti Jerikoon ja Adraatiin. (kesä- heinäkuu 625).

                      Myöhemmin Mahomet sai ”profetian”, joka antoi oikeutuksen hänen toimilleen:

”Kaikki taivaassa ja maan päällä ylistävät jumalaa (Allahia), hän on eniten kunnioitettu ja viisas. Hän ajoi epäuskoiset kirjan kansasta asuinpaikastaan (Kainukaa) ja lähetti heidät niiden luo, jotka olivat aiemmin muuttaneet pois. Ajattelit, etteivät he lähtisi, he itse ajattelivat, että heidän linnoituksensa suojelisi heitä itse jumalalta (Allahilta), mutta jumala hyökkäsi heidän kimppuunsa yhtäkkiä, ja kylvi pelkoa heidän sydämeensä, niin että heidän talonsa hävitettiin heidän omien käsiensä sekä myös uskovien suorittaman hävityksen kautta”.

                      Asuinpaikoiltaan karkotetun Benu-Nadhir heimon jäsenet, jotka jäivät asumaan Arabian pohjoisosiin, eivät hyväksyneet onnettomuuttaan ilman kostotoimia. He alkoivat puuhata liittoutumaa Mahometin vihollisten kanssa iskeäkseen hänen kimppuunsa yhtynein voimin.

Kolme arvostettua Nadhirin heimon jäsentä, Hujej, Kinajah Ibn-ol-Rabia ja Sallam Ibn Mishkam kiihottivat Quraish heimoa Mekkassa yhdessä voimakkaan Ghatafan-heimon ja muiden kanssa aloittamaan sota kopeaa ja tyrannimaista profeettaa vastaan, joka tuli päivittäin entistä voimakkaammaksi ja julmemmaksi. Juutalaiset kiihottivat Mahometin viholliset Mekkassa,  jotka olivat jo täynnä vihaa Mahometia vastaan, ensimmäiseksi liittymään sotaan heidän kanssaan.

Nadhir heimon aktiivisuuden kautta Arabian heimot saatiin taivuteltua liittymään sotaan. Heidän oli kuitenkin vaikeampaa taivuttaa uskonveljeään Benu-Kuraizan heimoa tulemaan mukaan.

Kuraizan kuvernööri Kaab Ibn-Assad ei ensin halunnut ottaa vastaan Nadhirin johtajaa Hujejia, joka halusi hänen suojeluaan, koska hänellä oli liitto Mahometin ja muslimien kanssa, ja hän oli kyllin rehellinen luottaakseen Mahometin sanaan. Hujej sai hänet vakuuttumaan vaarasta, mikä uhkasi juutalaisia, ja monen liittolaisen varmasta voitosta harvalukuisemmista Mahometin joukoista. Benu-Kuraiza taipui lopulta hänen vakuuttelujensa johdosta.

Kymmenen tuhatta liittolaissotilasta pyrki yllättämään Mahometin joukot Medinassa.

Mahomet oli kuitenkin saanut tietää hyökkäyssuunnitelmista petturin kautta, ja valmistautui iskun varalta. Hän linnoitti Medinaa, kaivoi syviä vallihautoja kaupungin ympärille ja rakensi puolustus-laitteita. Arabit olivat tottuneet yhteen ratkaisevaan taisteluun ja turhaan ampuivat nuoliaan linnoituksia vastaan. Lopulta Mahomet sai kylvettyä epäluottamusta Quraish-, Ghatafan- ja juutalaisheimojen päälliköiden välille.

                      ”Vallihautojen sota” kääntyi Mahometin eduksi ja erittäin onnettomaksi juutalaisille, joita Mahometin viha nyt kohtasi täydellä raivolla.

Taistelun jälkeisenä päivänä Mahometin 3000 miestä käänsi aseensa Kuraiza heimoa vastaan Mahometin ilmoitettua, että hän oli saanut erityisen ”ilmoituksen” siitä. Hänen seuraava askeleensa oli nostattaa seuraajiensa innostus sotaan: ”Rukoilkoon ne, jotka ovat kuuliaisia, Kuraizan asuinalueella.” Juutalaiset eivät voineet vastustaa hyökkäystä vaan he vetäytyivät linnoitukseensa ja valmistautuivat puolustamaan sitä. Piiritystä kesti 25 päivää (helmi-maaliskuu 627). Ruoka alkoi loppua ja ainoa mahdollisuus oli antautuminen. He pyrkivät saamaan samat ehdot, mitä muillekin juutalaisille oli suotu, eli sallia heidän lähteä vaimoineen, lapsineen ja viedä osan tavaroistaan.

Voittoisa profeetta ei kuitenkaan suostunut tähän vaan vaati ehdotonta antautumista.

Lähes 700 juutalaista teurastettiin säälittä markkinatorilla, heidän joukossaan päälliköt Kaab ja Hujej, ja heidän ruumiinsa heitettiin yleiseen hautaan. Toria kutsuttiin sen jälkeen nimellä Kuraizan tori. Muslimien profeetta teki kaiken tämän jumalansa (Allahin) nimissä!

Koraanissa on maininta näistä tapahtumissa seuraavissa säkeissä:

”Jumala (Allah) ajoi linnoituksestaan nuo ihmiset Kirjan kansasta, jotka auttoivat liittolaisia, ja kylvi heidän sydämeensä pelkoa ja kauhua. Jotkut heistä sinä ajoit pakosalle, joitain otit vangiksi; hän on antanut sinulle perinnöksi heidän maansa, heidän talonsa ja heidän vaurautensa, ja maan, jota sinä et ole tallannut, sillä jumala (Allah) on kaikkivoipa.”

Naisia kaupiteltiin hevosten ja aseiden ostamiseksi. Mahomet halusi jalkavaimokseen yhden vangitun kauniin tytön, nimeltään Rihana, mutta tämä ylpeästi kieltäytyi siitä.

                      Vuoden kuluttua tuli Chaibarin juutalaisten vuoro. Chaibarin alueella oli hajanaisia itsenäisiä juutalaisprovinsseja (valtioita). Tämä sota muotoutui kuitenkin pitkäksi kampanjaksi, sillä siellä oli useita linnoituksia, joita oli hoidettu huolella ja vartioitiin hyvin. Karkotetut Nadhirin ja Chaibarin asukkaat nostattivat uskonveljensä kiihkeään vastustukseen. Charafanin ja Kinanahin arabiheimot lupasivat avustaa. Chaibarin heimon henkinen johtaja oli Nadhirista karkotettu Kinanah Ibn Rabia, erikoisen päättäväinen ja rohkea mies. Häntä kutsuttiin juutalaisten kuninkaaksi, ja hänen henkisenä tukenaan toimi Marhab, jättiläinen, jonka sukujuuret olivat Himyaran alueelta.

Mahomet rukoili jumalaansa ennen sotaa saadakseen voiton Chaibarin juutalaisista. Mahomet nostatti sotaan, joka kesti lähes kaksi kuukautta, 14 000 miestä (keväällä 628).

                      Sota Chaibaria vastaan noudatti samoja kaavoja, mitä oli noudatettu muissakin sodissa. Sota aloitettiin kaatamalla palmupuut ja piirittämällä pienempiä linnoituksia, jotka antautuivat lyhyen ajan sisällä. Kamusin linnoitus oli vaikein voitettava. Se oli rakennettu korkealle vaikeakulkuiselle kukkulalle. Monta kertaa Mahometin joukot lyötiin takaisin. Abu-Bakr ja Omar, kaksi Mahometin parhaita kenraaleita, eivät saavuttaneet kunniaa Kamusin muurien valloittamisesta. Marhab suoritti useita urhoollisia taisteluja kostaakseen veljensä kuoleman sodan alkuvaiheilla. Mahomet lähetti kolmannen kenraalinsa Alin johtamaan sotatoimia. Marhab esitti Alille taisteluhaasteen lopulliseen taisteluun. Marhab kaatui tässä taistelussa. Lukuisten yritysten jälkeen piirittäjät saivat murrettua aukon linnoitusvallien läpi. Linna valloitettiin ja yksi johtajista, Kinanah saatiin vangiksi ja häntä kidutettiin säälittä piilotettujen aarteiden löytämiseksi. Hän kuitenkin kesti kaikki ilmoittamatta mitään kiduttajilleen. Kamusin linnoituksen kukistumisen jälkeen juutalaiset puolustajat menettivät rohkeutensa ja suostuivat antautumaan ehdolla, että saavat rauhassa muuttaa linnoituksistaan. Lopulta heille annettiin lupa asettua asumaan maillensa, mutta he joutuivat maksamaan puolet vuotuisista tuotteistaan verona. Muhamettilaiset voittajat ryöstivät kaiken irrallisen omaisuuden lähtien kotimatkalleen ryöstetyn juutalaisomaisuuden kanssa.

Fadak, Wadil-Kora ja Taima myös antautuivat. Myös niiden asukkaat saivat jäädä asuinsijoilleen.

                      Vuosi 628 oli onnettomuuksien vuosi juutalaisille kaikkialla. Sinä vuonna Mahomet sai voiton Chaibarin juutalaisista, siitä alkoi itsenäisten juutalaisheimojen luhistuminen ja sinä vuonna itsevaltias Heraclius, joka lyhyen tauon jälkeen tarttui taas aseisiin, aloitti juutalaisten vainon Palestiinassa. Miekka, jota hasmonilaiset olivat käyttäneet uskonsa puolustamiseksi ja jota Arabian juutalaiset ja kiivailijat (Zealots) olivat vuorostaan käyttäneet, oli reväisty viimeisten juutalaisten sankarien kädestä Chaibarissa.

Tästä lähtien juutalaisten oli turvauduttava toiseen aseeseen puolustaakseen Pyhättöään.

                      Mahomet toi kaksi viehättävää naista mukanaan Chaibarin sodasta: Safia, Nadhirin johtajan Hujejen tytär, ja Zainab, Marhabin sisar. Nämä kaksi rohkeaa naista laativat suunnitelman, jolla he voisivat kostaa uskonveljiensä ja sukulaistensa kuoleman. Zainab teeskenteli ystävyyttä Mahometin kanssa ja valmisti hänelle aterian. Hän tarjosi myrkytetyn aterian Mahometille, mutta koska tämä ei pitänyt ruuan mausta, hän tuskin koski siihen. Se pelasti hänen henkensä, mutta hän kärsi myrkyn vaikutuksia kuolemaansa saakka. Kysyttäessä syytä tekoonsa Zainab vastasi: ”Ajattelin näin: Jos olisit vain tavallinen soturi, voisin näin pelastaa loput kansastani vainolta, mutta jos olisit todellinen profeetta, jumala varoittaisi sinua myrkystä.” Mahometin käskystä Zainab surmattiin, eikä mitään juutalaisten ruoka-aineita saanut enää käyttää ilman tarkastusta.

                      Juutalaisten vastarinta ei lakannut vieläkään. He punoivat salajuonia Mahometia vastaan ja liittoutuivat huonosti kohdeltuihin arabeihin. Juutalaisen Suwailimin talo Medinassa oli heidän kokoontumispaikkansa. He kutsuivat Mahometia ja hänen seuraajiaan teeskentelijöiksi (Munafikun). Heidän joukossaan oli petturi, joka kavalsi heidät, ja Suwailimin talo poltettiin.

                      Monet uskoivat Mahometin kuoleman vuonna 632 vapauttavan arabit Mahometin väärästä opetuksesta, mutta fanaattisuus yhdessä sodan ja voiton rakkauden kanssa oli saanut otteen heistä. He uskoivat Koraaniin sellaisenaan, kaikkine ristiriitaisuuksineen ja epätarkkuuksineen.

Järjestyksessä toinen kalifi (seuraaja) Omar oli niin uskonkiihkoinen, että hän rikkoi Mahometin solmiman sopimuksen Chaibarin ja Wadil Koran juutalaisten kanssa ja ajoi heidät maanpakoon. Saman hän teki Najaran kristityille, ettei Arabian pyhä maa saastuisi kristityistä ja juutalaisista. Omar antoi juutalaisten maat Mahometin sotuteille ja määräsi juutalaisille asuinalueet Kufasta Eufratin varrella. (noin vuonna 640)

 

KOMMENTTEJA EDELLISEN JOHDOSTA.

                      Kirjan esittämä kuva Muhammedista ja islamista sen alkuvaiheissaan on kokonaan toisenlainen kuin se rauhaa rakastava ja sovinnollinen oppi, jonka kaltaisena sitä markkinoidaan.

Kirja kuvaa Muhammedin armottomana ja kostonhaluisena tyrannina, jolle maalliset nautinnot ja hallitsemattomat intohimot olivat olennainen osa hänen elämäänsä.

                      Saatuaan valtansa vakiintumaan Muhammedin ei tarvinnut enää juosta naisten perässä, sillä he tarjoutuivat hänelle. Muhammedin kerrotaan silmäilleen heitä, ja jos he eivät miellyttäneet häntä, hän tarjosi heitä ystävilleen. Muhammedilla oli 22 vaimoa, puolet heistä virallisia, toinen puoli jalkavaimoja.

                      Juutalaisten keskinäiset riidat sävyttivät tuon muinaisen ajan juutalaisuutta, mikä koitui heidän tuhokseen. Eivätkä juutalaiset näytä oppineen mitään onnettomuuksistaan. Riidat ja jopa sisällissodalla uhkailut sävyttävät myös oman aikamme juutalaisuutta Israelissa.

                      Saudi Arabian perustaja kuningas Saud syytti aikoinaan juutalaisia siitä, että he ovat luoneet maailmaan kaksi pahinta sitä runtelevaa ideologiaa: kommunismin ja demokratian.

Kuningas Saud taisi unohtaa (tai ehkä sitä ei oltu kerrottu hänelle) kolmannen maailmaa runtelevan ideologian, jonka synnyttämisessä juutalaisilla oli tämänkin teoksen mukaan näkyvä osa.

Tämä kolmas maailmaa runteleva ideologia ja uskonto on muhamettilaisuus.

                      Itseään vihaavat juutalaiset olivat perustamassa marxilaisuutta ja kommunismia Itä Euroopan maihin kuten myös kehittelemässä muhamettilaista uskontoa. Mutta lopulta nämä kääntyivät heitä itseään vastaan pyrkien tuhoamaan heidät.

Ovatko aikamme länsimaisen demokratian maat liittymässä näihin juutalaisten tuhoajiin?

Kastel 04.10.04

Gabriel.