ISRAELIN TILANNE 447

1. MYÖNTYVYYSPOLITIIKKA

Kun juutalaiset siirtolaiset 1850-luvulla alkoivat muuttaa Palestiinaan, kuten muinaista Israelin maata kutsuttiin, heillä ei ollut juuri muuta päämäärää kuin saada jostain rauhallinen maapala, jota viljellä ja raapia siitä perheelleen toimeentulo. Eivät he olleet, monetkaan heistä, maanviljelijöitä, mutta mitäpä muutakaan takapajuisessa ja heitteille jätetyssä maassa oli tarjolla? Istuttamalla viljaa, vihanneksia ja hedelmäpuita tai kasvattamalla karjaa niistä oli mahdollista saada edes jonkinlainen turva nälkiintymistä vastaan.

Myöhemmin varsinkin Puolasta mutta myös Venäjältä tulleet poliittisesti aktiiviset siirtolaiset alkoivat järjestää puolueita ja jonkinlaista puolueohjelmaakin, jonka puitteissa yhteinen elämä järjestettäisiin.

Suhteet maassa asuviin arabeihin, kuten heitä kollektiivisesti kutsuttiin ja jotka itse pitivät itseään syyrialaisina, olivat - muutamia kiistoja kaivonomistuksesta ja laidunmaasta tai karjavarkauksista huomioimatta - yleensä korrektit eikä aseisiin juuri turvauduttu. Pahimpia olivat kiertelevät beduiiniheimot, jotka mustine telttoineen kulkivat maassa vuosisataisia perinteitään noudattaen piittaamatta rajoista tai maan omistussuhteista. Heillä oli aseita ja he väittivät siirtolaisten ostamia maita omikseen vaatien korvauksia, joihin huonosti aseistetut tai aseistautumattomat siirtolaiset katsoivat parhaaksi suostua.

Tilanne muuttui Englannin miehitettyä Palestiinan maan 1917. Olisi voinut luulla, että eurooppalais-kristillinen kulttuuri ja länsimainen ajattelutapa olisi suhtautunut ymmärtävästi ilman isänmaata ja turvallisuutta olevia juutalaisia kohtaan, mutta Englannin siirtolaispolitiikka ei kulkenut tällaisia tunteenomaisia polkuja pitkin. Englanti havitteli arabimaiden ystävyyttä ja juutalaiset olivat siinä vain kuin kivi kengässä, joka hiersi pahasti mutta jota ei oikein osannut poistaakaan.

1920-luvulla tilanne muuttui Haj Amin al-Husseinin kieroiltua itselleen Jerusalemin suurmuftin paikan ja saadessa englantilaisten perustaman korkean muslimineuvoston valvontansa alle. Siitä lähtien juutalaisten ja arabien välit alkoivat kiristyä ja juutalaisia surmattiin lukuisissa mielenosoituksissa moskeijoissa järjestetyn kiihotuksen seurauksena. Nykyinen vihakampanja juutalaisia kohtaan sai alkunsa täältä.

Englantilaiset pysyttelivät yleensä syrjässä näistä mielenosoituksista, jotka usein kehittyivät massamurhiksi. Englantilaiset vastasivat levottomuuksiin rajoittamalla juutalaisten maahanmuuttoa, mutta puuttumatta ollenkaan arabien muuttamiseen naapurimaista Palestiinaan, jossa oli tarjolla työtä. Tämän johdosta arabien suhteellinen osuus lisääntyi muutamassa vuosikymmenessä moninkertaiseksi, mihin juutalaisten siirtolaisten tulo maahan ei pystynyt vastaamaan.

JUUTALAISET UUDISASUKKAAT pyrkivät tietoisesti ja sovitun periaatteen mukaisesti asuttamaan vain niitä alueita, joissa asui vähän tai ei ollenkaan arabeja. Täten asutettiin Palestiinan rannikkoalueita ja muutamia kaupunkeja, kuten Tiberias, Eilat ja Jerusalem. Vasta 1973 sodan jälkeen aloitettiin Juudean ja Samarian sydänosien asuttaminen, mutta sielläkin kyliä ja kaupunkeja perustettiin tyhjille alueille, jotka olivat aikoinaan kuuluneet Turkin valtiolle, sitten Englannille ja sen jälkeen Jordanialle sen miehitettyä Juudean ja Samarian sekä Jerusalemin itäosat 1948. Israelin valtio peri nämä ns. kruununmaat Jordanialta vuoden 1967 sodassa.

ON HUOMATTAVA, että Englannin kansainyhteisöltä saamansa mandaatin mukaan juutalaisten kotimaahan sisältyi koko alue Jordanjoen ja Välimeren välillä, sekä myös nykyinen Jordania, jonka pinta-ala on n. 3.5 kertaa suurempi kuin Jordanjoen länsipuolinen alue. Kuitenkin palestiinalaisten propaganda jatkuvasti toistaa samoja valheita väittäen Israelin varastaneen palestiinalaisten alueet, ja tämä retoriikka on iskostunut länsimaiseen terminologiaan olennaisena osana. Tämän mukaisesti palestiinalaisia pidetään uhreina, joita kansainvälisen yhteisön tulee suojella. Israelista on tullut eurooppalaisen siirtomaapolitiikan jatkaja. Useat kommentoijat puhuvatkin Euroopan huonosta omatunnosta, joka pakottaa sen jatkuviin myönnytyksiin ja palestiinalaisten leväperäiseen avustamiseen sulkien silmänsä todettavissa olevilta väärinkäytöksiltä.

Euroopan kannalta katsoen tämä myöntyvyys on muodostumassa vaaralliseksi, joka uhkaa sen omaa juutalais-kristillistä kulttuuria ja sen saavuttamaa taloudellista ja teknistä kehitystä. Koko länsimainen elämän-muoto on vaarassa Euroopan maitten omaksuman lähes esteettömän siirtolaisuuspolitiikan vuoksi, joka on tuonut sen sisälle vieraan kulttuurin, jolla ei ole aikomustakaan integroitua länsimaiseen kulttuuriin, vaan kehittää siellä omaansa käyttäen täysin hyväkseen isäntämaansa resursseja ja demokratiaa. Monet tarkkailijat laskevat jo vuosia tai vuosikymmeniä, jolloin ensimmäiset Euroopan maat saavat muslimihallinnon ja sharia-lain, jonka mukaisesti maan olot järjestetään. Esimerkkejä tällaisesta muuntumisesta kristitystä maasta muslimimaaksi on lukemattomia. Egypti oli kristitty maa muslimien vallatessa sen 600-luvulla. Tällainen muuttumisprosessi on nähtävissä Kauko Idän maissa, Indonesiassa, Filippiineillä, tai Afrikassa Sudanissa sekä muissa Afrikan eturivin maissa linjalla Nigeria, Kenia, Uganda, Tanzania.

Betlehem oli kristitty kaupunki vain runsas vuosikymmen sitten. Sen asukkaista 75 % oli kristittyjä. PA:n hallinnon alla vuodesta 1995 lähtien kristittyjä on enää neljännes kaupungin asukkaista, ja hekin suunnittelevat muuttoa pois kaupungista. He eivät kestä aseistettujen muslimijengien jatkuvaa häirintää ja uhkailua. Kristittyjä nuoria naisia häiritään ja häpäistään, heitä syytetään prostituoiduiksi, heitä kaapataan ja murhataan ilman, että viranomaiset puuttuvat asiaan. Kristityille vähemmistöille tarjotaan ”suojelua”, mikä tarkoittaa sitä, että he saavat asua pieninä ryhminä, he eivät saa omistaa maata, heidän liiketoimintaansa rajoitetaan, he saavat harjoittaa uskontoaan vain omissa tiloissaan, julkisia kokouksia ei sallita, ja luvan saaminen uusien tilojen rakentamiseksi on käytännössä lähes mahdotonta. Heidän verotuksensa on raskasta ”suojelun” vuoksi, jolla tarkoitetaan oman henkensä säilyttämistä muslimiyhteiskunnan ehdoilla ja sen armosta, joka voidaan peruuttaa ilman valitusoikeutta. Tätä Jasser Arafat tarjosi juutalaisille ja muille vähemmistöille, jotka tulisivat asumaan PA:n hallitsemilla alueilla.

ISRAELIN politiikan päämääränä oli sen itsenäisyyden alkuvaiheilla saada mahdollisimman paljon maata mahdollisimman vähäisin arabiasukkain. Tämä oli vasemmiston silloisen politiikan oleellisin osa.

Mutta tämä politiikka ei ollut yhtenäinen, siihen sekaantui ihanteellisia, lähes messiaanisia piirteitä saaneita haaveita, joitten mukaan oli mahdollista myöntymällä arabien vaatimuksiin saavuttaa yhteisymmärrys ja luoda Lähi Itään ihanneyhteiskunta, jossa yhdistyisivät juutalainen luovuus ja äly sekä arabien öljymiljardit. Haave ei ehkä olisi aivan mahdoton, onhan siitä esimerkkejä Persianlahden öljyvaltioissa, joista Qatar ja Yhtyneet Emiirikunnat ovat ehkä selkein esimerkki. Mutta siellä ei ole juutalaisia, ja siellä ei uskonnolla ole myöskään niin keskeistä osaa, kuin monissa muissa Lähi Idän maissa, myös PA:n hallitsemilla alueilla.

Kuten tarkkailijat ja kommentoijat ovat vuodesta toiseen huomioineet, Israelin ja palestiinalaisten välinen kysymys ei ole vain paikallinen, vaan se on osa maailmanlaajuista konfliktia, kansainvälistä jihadia, jolla tarkoitetaan joko ihmisen itsekritiikkiä ja sisäistä muuttumista tai aseellista taistelua. Kansainvälisen islamin käyttämässä retoriikassa sillä tarkoitetaan aseellista taistelua.

Israelin nykypolitiikka on omaksunut myönnytyksen ja kompromissien tien. Gazan alueen luovuttaminen ilman neuvotteluja tai sopimuksia ja saamatta mitään vastapainoksi, oli tyypillinen esimerkki tästä. Vasemmisto lähti innolla mukaan tähän, koska se on osa sen haaveellista messiasnäkyä maasta ilman rajoja ja kansallisia rajoituksia. USA:n poliittinen johto on taas kerran sormi suussa: Se ei ymmärrä, mitä Israel lopulta haluaa. USA:lle Gazan alueen luovuttaminen oli osoitus sen ajaman politiikan heikkoudesta. Olmertin suunnitelmat Juudean ja Samarian sisäosien yksipuolisesta luovutuksesta ilman sopimuksia on kymmenen kertaa vaarallisempi ja suurempi osoitus heikkoudesta. USA on perääntymässä, näkevät muslimimaat, ja moninkertaistavat ponnistelunsa jouduttaakseen USA:n perääntymistä. Tämän johdosta Bushin hallitus vastustaa Olmertin realignment-suunnitelmaa.

Olmert julisti USA:n matkallaan muutama kuukausi sitten, että Israel on väsynyt taistelemaan, väsynyt kukistamaan vihollisensa ja voittamaan. Tämän politiikan seurauksena Israelin armeijan operaatiot ovat puolitehoisia, isketään lujasti, mutta jätetään lopullinen voitto saavuttamatta. Israel pelkää voittoa, koska se ei tiedä, mitä sillä pitäisi tehdä, miten toimia voittonsa jälkeen. Maalta puuttuu pitkäntähtäyksen suunnitelma, eletään vain kädestä suuhun ja pyritään mukautumaan tulevien olosuhteitten mukaan.

Tämä on aiheuttanut luottamuspulan Israelin ja sen liittolaismaitten kesken; eivät ne voi toimia Israelin hyväksi tilanteissa, joissa Israel itsekään ei tiedä, mitä se haluaa. Tämä on myös merkkinä sen vihollisille, että Israel on sisäisesti heikko, ettei sillä ole yhtenäisyyttä vaaran uhatessa. Tämän ovat vaistonneet Irakissa USA:n joukkoja vastaan taistelevat terroristit, sen ovat havainneet al-Qaidan kansainväliset järjestöt ja sen ovat havainneet palestiinalaiset terrorijärjestöt. Daniel Pipes kertoo JPostin perjantain UpFront haastattelussa, että Israelin ja palestiinalaisten välisessä konfliktissa on perimmältään kysymys tahtojen taistelusta, kenen tahto saa siinä otteen toisen tahdon yli, ja Israelilta näyttää puuttuvan tämä pyrkimys.

VAARALLISINTA tässä uudessa doktriinissa on sen systemaattinen soveltaminen Israelin puolustusvoimiin. Sharon pakotti puolustusministerinsä Mofazin kautta silloisen IDF:n päällikön Moshe Ya´alonin eroamaan rikkoen vuosikymmenien perinteen toimikauden jatkamiseksi. Tämä siksi, että hänen tilalleen haluttiin oma mies, joka ei vastustanut Sharonin omaksumaa myönnytyspolitiikkaa. Dan Halutz IDF:n päällikkönä on osoittautunut olevansa samaa maata entisen puolustusministeri Shaul Mofazin kanssa. Nykyisen puolustusministeri Amir Peretzin uskottiin olevan samoilla linjoilla Sharonin aloittaman ja Olmertin jatkaman antautumispolitiikan kanssa, mutta hän on onneksi osoittanut omaavansa omiakin mielipiteitään, joista toistuvat täsmäiskut ja jopa kommandoiskujen suorittaminen Gazan alueelle ovat osoituksena.

Caroline B Glick paljasti perjantain kolumnissaan, että IDF on neljän vuoden aikana valmistellut uuden doktriinin, jonka mukaan armeijaa kehitetään lähivuosia. Mutta yllättäen – ainakin Glickin mielestä – IDF erotti Operational Theory Research Institute ( OTRI, operatiivisen teorian tutkimusinstituutti) johtajat ja uuden taktiikan kehittäjät res.kenraalit Dov Tamarin ja Shimon Navehin. Glick pitää hälyttävänä, että IDF:n johto sanoutuu irti ehkä kaikkien aikojen terävimmistä kehittelijöistä sillä verukkeella, että heidän epäillään syyllistyneen taloudellisiin väärinkäytöksiin. Heidän uusi taktiikkansa on kelvannut USA:n armeijalle. Siinä keskitytään aiheeseen vihollinen, joka tarjoaa komentajalle mahdollisuuden asettua sekä vihollisen asemaan että omaan tilanteeseensa voidakseen tältä pohjalta suunnitella omat operaationsa. Siinä ei määritellä, kuka vihollinen on. Glick arvioi, että syy erottamiseen on heidän poikkeamisensa IDF:n poliittisesta ajattelusta.

ONKO ISRAEL VAARALLINEN MAA? Kaiken järjen mukaan kaikki näyttää menevän hyvin. Talous kasvaa yli viiden prosentin vauhtia, inflaatio on alhaalla ja turismi kasvaa lähes 30 %:in vauhtia. Tämäkin lienee osoituksena siitä, että ulkopuolisetkin arvioivat maan tilanteen kestäväksi ja rauhalliseksi. Pitkäjännitteisen sisäisen intuition puutteesta huolimatta Israelin Pyhä on varjellut ja siunannut maata runsaasti.

KASTEL 11.06.06

Gabriel