Make your own free website on Tripod.com

ISRAELIN TILANNE 440

PALESTIINAN VALTIO JÄIHIN

Palestiinan valtion perustaminen tilapäisin rajoin on ollut ohjelmassa vuosikaudet. Sen toteuttamista on kuitenkin siirretty vuodesta toiseen, koska aika ei ole tuntunut sopivalta.

Nyt Hamasin, jota kansainvälisesti pidetään terrorijärjestönä, mutta jolla on vaikuttavaa sosiaalista toimintaa PA:n hallitsemilla alueilla, saatua murskavoiton tammikuun 25. päivän vaaleissa, tilanne on kokonaan uusissa puitteissa. Kysymys kuuluu: Saako Israel raamatullisten rajojensa sisäpuolelle fundamentaalisen islamilaisen valtion, joka on vannonut tuhoavansa Israelin ja jonka päämääränä on yksi islamilainen teokraattisesti hallittu valtio Jordanjoesta Välimereen?

Monet Palestiinan Auktoriteettia tukeneet valtiot ovat asettaneet ehtoja tukensa jatkumiseksi, joista kolme on tärkeimpiä: Israelin valtion tunnustaminen, luopuminen terrorismista ja aiempien sopimusten hyväksyminen.

Israel on pyrkinyt kaikissa lausunnoissaan pitäytymään ns. ”kvartetin”, USA:n, EU:n, Venäjän ja YK:n laatimaan ”tiekarttaan”, jossa määritellään Israelia ja Palestiinaa koskevat sitoumukset ja jonka päämääränä on kaksi valtiota, jotka elävät  Bushin maalailun mukaan ”rinta rinnan turvallisina ja rauhassa”. Sille oli asetettu myös aikataulu, jonka puitteissa tuli edetä, mutta se on osoittautunut täysin epärealistiseksi.

Israelin johtajat ovat todenneet, että Hamasin tultua valtaan on jouduttu takaisin lähtökuoppiin.

 

Zalman Shoval, kahdesti USA:n Israelin suurlähettiläänä palvellut, tarkastelee tilannetta JP:n artikkelissaan 15.02.06 otsikolla ”Pannaan Palestiinan valtio jäihin”. Otan siitä muutamia kohtia.

Shoval toteaa aluksi, ettei Palestiinan valtio ole koskaan ollut eikä ole Israelin tärkein tavoite. Korkeintaan sitä voidaan pitää väistämättömänä kehityksenä, olevien olosuhteiden vähiten huonona optiona. Shoval toteaa, että jo ennen Hamasin vaalivoittoa oli olemassa mahdollisuus, että sellaisesta valtiosta tulisi tosiasiassa muotoutumaan uusi autokraattinen, fundamentalistinen arabivaltio, edistäen terroria ja elätellen epärealistisia haaveita Israelia ja Jordaniaa kohtaan.

Palestiinalaisia pakolaisia on pyritty vertaamaan holokaustia pakeneviin juutalaisiin, joita varten Palestiina asetettiin heidän kotimaakseen. Samalla tavoin Palestiinan valtion tulisi ratkaista palestiinalaisten pakolaisten ongelma. Shoval toteaa, että vaikka jätettäisiin huomiotta juutalaisten ja palestiinalaisten pakolaisten vertaaminen toisiinsa, jotka arabihallitukset ja perättäiset palestiinalaiset johtajat kyynisesti jättivät poliittisista syistä kolmeksi sukupolveksi virumaan pakolaisleireihin, jokaiselle pitäisi olla selvää, ettei Palestiinan valtio pystyisi sulattamaan kuin 10-15 % pakolaismäärästä.

Tämä tarkoittaa sitä, että jos heidän asemaansa ei pystytä ratkaisemaan kuten muitten pakolaisten, eli heidät integroidaan pysyvästi maihin, joissa he asuvat, ongelma jatkuu räjähdyspisteeseen saakka.

Presidentti Bushin kirjeessään Sharonille mainitsema periaate, että palestiinalaiset pakolaiset tulee ensisijaisesti majoittaa Palestiinan alueelle, on askel oikeaan suuntaan, sanoo Shoval.

Bush sanoi kirjeessään lisäksi, että jos palestiinalaiset hyväksyvät demokratian, luopuvat terrorista ja vastustavat korruptiota, Amerikka tukee heitä. On selvää, etteivät nämä ehdot täyty.

Samalla tavoin ”tiekartan” vaatimukset terrorismin infrastruktuurin, jossa Hamas on itse mukana,  hävittämisestä, laittomien aseiden takavarikoimisesta ja Israelin ja semitismin vastaisen kiihottamisen lopettamisesta, ovat ehtona Palestiinan valtion perustamiselle.

Hamasin päämäärä Israelin tuhoamisesta ja Palestiinan valtion perustaminen Jordanjoesta Välimereen eivät sovi tähän määritelmään. Päinvastoin Hamas aikoo rakentaa armeijan omista terroristeistaan.

Shoval kyselee, miten vakavasti kvartetin osakasmaat tulevat suhtautumaan ”tiekarttaan” ja sen toteuttamiseen. Hän viittaa Washington Postissa olleeseen Richard Cohenin artikkeliin, jossa kirjoittaja väittää, ettei Hamasin vaatimuksia Israelin tuhoamisesta tule ottaa kirjaimellisesti, ja että se voidaan pakottaa maltillisemmaksi, kuten myös Hamasin kriittiset Israelia koskevat lausunnot.

Cohen kuvittelee, että jossain vaiheessa Hamasin johto suu maireassa hymyssä todistelee länsivalloille, että se mitä he ovat aina vaatineet, ei enää tarkoita sitä. Ja maailman ihmiset uskovat heitä.

Shoval toteaa, että tähän haaveelliseen kuvitteluun on olemassa vaihtoehto.

Shoval epäilee, että Hamas koskaan tulisi hyväksymään Oslossa, Pariisissa, Wyessä ja Sharm e-Sheikissä tehtyjä sopimuksia tai hylkäisi paluuoikeuden vaatimisen Palestiinan pakolaisilta, ja Israelin ja USA:n päämäärän Palestiinan valtion perustamisesta Israelin rinnalle.

Eikä kvartetin pysyminen koossa ole itsestään selvyys Venäjän eriävien päätösten vuoksi, joista Hamasin johdon kutsuminen Moskovaan on esimerkkinä.

Shoval ei ihmettele Putinin pyrkimystä asettaa USA:n hegemonia kyseenalaiseksi Lähi Idän alueella, mutta sen esittäminen juuri tässä vaiheessa saattaa kvartetin entistä toisarvoisempaan asemaan.

Shoval toteaa, että Israelilla on sittenkin käsissään useimmat kortit, eikä sen pidä masentua.

Ensiksikin Hamas kaikkine pommeineen ja pommittajineen ei ole tasavertainen vastustaja Israelille.

Eikä Hamasin asema tule kestämään, jos se eristetään taloudellisesti, diplomaattisesti ja poliittisesti Israelin ja muun maailman toimesta. Mutta tässä on suuri kysymysmerkki:  tulevatko  YK ja Euroopan valtiot toimimaan Moskovan esimerkkiä seuraten. Luulisi heidän oppineen läksynsä.

 

IRANIN KORKEIMMAN JOHTAJAN VALINTA

AMIR TAHERI käsittelee artikkelissaan JP 14.02.06 aihetta alaotsikolla: ”Ahmadinejadin radikaalit jahtaavat nyt asiantuntijoitten ryhmää.” Tarkastelen artikkelia seuraavassa.

Taheri toteaa aluksi, että maailman huomio on kohdistunut Iranin ydinohjelman kelloon ja jättänyt huomiotta toisen, maan sisäistä politiikkaa koskevan kellon.  

Taheri huomioi, että tämä toinen kello voi aloittaa hälytyksensä muutaman tulevan kuukauden kuluessa, kun kamppailu vallasta Teheranissa astuu seuraavaan ja entistä tiiviimpään vaiheeseen.

Se mitä tulee ensiksi tarkkailla, on edessä oleva uuden ”asiantuntijoiden kokouksen” (assembly of experts) valinta. Se koostuu ryhmästä mullahia, joiden tehtävänä on valita ”vartioiva teologi” (custodian theologian), yleisimmin kutsuttu nimellä ”korkein johtaja” (supreme guide), jolla Khomeinin laatiman perustuslain mukaan on lähes rajaton valta.

”Asiantuntijoitten kokous” valitaan huhtikuussa, eikä vaalit ole avoin kaikille kansalaisille. Kuten on yleistä islamilaisessa tasavallassa, kaikkien ehdokkaiden tulee ensin saada viranomaisten hyväksyntä. Ehdokkaiden valinta menee sitten 12 mullahin muodostamaan ”perustuslain vartijoitten neuvostoon”, jolla on oikeus hylätä osa tai jopa kaikki ehdokkaat. Taheri kutsuu sitä puolueen sisäiseksi vaaliksi.

ASIANTUNTIJAIN KOKOUS koostuu nyt mullaheista, joilla on liikeintressejä ja  vanhoja yhteyksiä nykyiseen korkeimpaan johtajaan Ali Khamenei ja entisiin presidentteihin Akbar Hashemi Rafsanjani ja Muhammad Khatami.

TAHERI PAINOTTAA, että tulevan vaalin merkitys on siinä, tuoko vaali muutoksia kokouksen enemmistöön, kuten tuntuisi johdonmukaiselta presidentin vaalien perusteella, joka toi valtaan uuden radikaalien vallankumouksellisen sukupolven Mahmoud Ahmadinejadin johdolla. Jos näin tapahtuu, on luonnollista, että joku tästä uudesta ryhmästä haluaa saada korkeimman johtajan paikan.

Yleisen Teheranissa vallitsevan käsityksen mukaan Khamenein asema vahvistetaan ainakin toistaiseksi, mutta kuten presidentin vaali osoitti, ennakkokäsitykset usein osuvat väärään: Ahmedinejad voitti ennakkosuosikin Mohsen Qalibafin, jota Khamenei kannatti, suurella äänten enemmistöllä.

Khamenei vainusi oikein Ahmadinejadin suosion ja päätyi vaalien aikana kannattamaan häntä

Presidentti Mahmoud Ahmadinejad kuitenkin tuntee, ettei hän ole mitään velkaa Khameneille.

Asettamalla kuvitteellisen 12. ”kätketyn imaamin” (eli Mahdin) Islamilaisen tasavallan ylimmäksi vallan taustavoimaksi hän yrittää vähentää ”korkeimman johtajan” merkitystä. Puheissaan hän asettaa Mahdin kaikkien profeettojen yläpuolelle ja sanoo omaavansa yksityinen kanavan kätkettyyn imaamiin.

Teoreettisesti vain kaikkein oppinein shia-oppinut voidaan valita ”korkeimmaksi johtajaksi”, mutta käytännössä asia ei ole näin, eikä yksikään vanhemmista ajatollaheista ole ilmoittanut haluaan ”korkeimmaksi johtajaksi”.

TAHERI toteaa, että suuri enemmistö shia-oppineista pitää virheenä osallistumista hallitukseen ja on sitä mieltä, että Khomenei oli enemmän vallanhaluinen poliitikko kuin aito uskonnollinen johtaja.

Jotkut johtavista mullaheista haluavat ”korkeimman johtajan” aseman poistamista ja hänen valtansa siirtämistä presidentille. Uskonnolliset asiat voitaisiin sitten käsitellä viiden hengen teologineuvostossa.

Sekä Rafsanjani että Khatami kannattavat tätä vaihtoehtoa.

AHMADINEJAD ja hänen uusi hallitseva eliittinsä haluavat säilyttää entisen järjestelmän, kuitenkin siten, että korkeimman johtajan poliittisia ja hallinnollisia oikeuksia vähennetään.

Tämän ajatussuunnan mukaan uuden sukupolven suosikki ja ideologinen opettaja Ajatollah Muhammad Tagi Meshab-Yazdi voisi nousta sen ehdokkaaksi korkeimmaksi johtajaksi Khamenein jälkeen.

Khamenei ei pystynyt täydentämään teologisia opintojaan, koska hän oli usein Shaahin vankilassa.

Meshab-Yazdi puolestaan pidättäytyi politiikasta ja sai parhaan mahdollisen koulutuksen. Häntä pidetään parhaana shia-filosofian tuntijana, mutta myös ehdottomana sosiaalisissa ja kulttuuriasioissa. Hän tuntee syvää vastenmielisyyttä lännen demokratioiden harjoittamaa modernia sivilisaatiota kohtaan.

Khameneista tuli poliitikko ja rahankäsittelijä, koska häneltä puuttuivat tarvittavat teologiset opinnot. Hänet valittiin ensin Khomenein jälkeen tilapäisesti ja sitten pysyvästi korkeimman johtajan asemaan.

Meshab-Yazdi vastustaa ehdottomasti hämmennystä (tagiyah) ja salailua (kitmani), minkä johdosta hän sanoo ääneen sen, mitä toiset ajattelevat salaa, aiheuttaen joskus rajuja mielipiteitä puolesta ja vastaan.

Hän on myös täynnä vastakohtaisuuksia. Toisaalta hän puhuu suorasta yhteydestä kätketyn imaamin kanssa, toisaalta hän väittää useimpien uskovien olevan kyvyttömiä erottamaan oikean ja väärän, minkä johdosta heitä tulee opastaa kuin lapsia.

Toisaalta hän haaveilee yhteisestä islamilaisesta valtiosta, joka johtaisi pois lännen tuottamasta kateuden ja korruption kuolettavasta pyörteestä, mutta toisaalta toteaa, että ei-shiat ovat vääräoppisia eivätkä voi osallistua maailman valloittamiseen aidolle islamille.

TAHERI TOTEAA, että olkoon vaalin tulos mikä hyvänsä, se vaikuttaa suuresti Iranin politiikan suuntaukseen. Jos Rafsanjani voittaa, hän voi liittoutua Khamenein kanssa ja syrjäyttää uuden polven.

Jos taas Ahmadinejadin johtama uusi sukupolvi voittaa, se voi aloittaa täydellisen uudistuksen Islamilaisen Tasavallan poliittisessa rakenteessa tarkoituksena mobilisoida voimat tulevaan sivilisaatioiden väliseen taisteluun, kuten Ahmadinejad ja Meshab-Yazdi asian ymmärtävät.

Kumpikaan leiri ei tule pysäyttämään Iranin ydinohjelman kelloa, mutta, toteaa Taheri, ei tarvita paljonkaan mielikuvitusta nähdäkseen, että ydinpommi ”messiaanisesti valaistujen” kuten Ahmadinejadin ja Meshab-Yazdin käsissä on paljon pelottavampi kuin sellaisten mullahien kuten Rafsanjanin ja Khatamin, joilla on liikeyhteyksiä länsivaltojen kanssa.

KASTEL 16.02.06

Gabriel