USKALTAISKOHAN2

II OSA

OPISKELIJA

Arien sotilasaika läheni loppuaan, ja oli aika alkaa tosissaan miettiä, mitä hän tekisi sen jälkeen.

Opiskelu yliopistossa tuntui luonnolliselta ratkaisulta. Hän ei ollut kiinnostunut teknisistä aloista eikä lääketieteellinen tiedekuntakaan tuntunut oikein houkuttelevalta.

Koska hän ei parempaakaan vaihtoehtoa keksinyt, hän valitsi valtiotieteellisen kuten monet muutkin eräänlaisena kompromissiratkaisuna, jota olisi mahdollista muuttaa myöhemmin.

Arie matkusti pääkaupunkiin selvittelemään opiskeluaan ja ilmoittautui samalla yliopistoon. Tälle opintolinjalle ei ollut sisäänpääsykokeita, kuten monille muille aloille.

Toinen hoidettava asia oli asunnon hankkiminen syksyllä alkavaa opiskelua varten.

Arie pääsi armeijasta sopivasti kesää vasten, joten hänelle jäi mukavasti pari kuukautta aikaa orientoitumiseen siviilielämään, mikä veikin jonkin aikaa tiiviin sotilaskoulutuksen ja tarkasti ohjelmoidun aikataulun jälkeen.

Arie asui kotonaan isänsä kanssa, joka eli entistä tiiviimmin uuden naisystävänsä kanssa, vaikka he eivät vielä olleetkaan virallisesti sopineet yhdessä asumistaan.

Arie vierasti aluksi outoa naista äidin paikalla keittiössä, kylpyhuoneessa ja loikoilemassa iltaisin olohuoneessa lukien tai katsellen hajamielisesti television ohjelmia.

Mutta ennen pitkää hän alistui tilanteeseen, eikä enää välittänyt siitä. Hän huomasi myös aikuistuneensa, tulleensa suurpiirteisemmäksi, mutta hänen keskustelunsa isän uuden ystävän kanssa jäivät lyhytsanaisiksi.

Mitähän isä näki tuossa naisessa, hän mietti. Tai ehkä se olikin tuo nainen, joka piti kiinni isästä.

Hän ymmärsi, että yksinäisillä naisilla on huutava sisäinen tarve saada kontakti jonkun miehen kanssa, olkoon sitten vaikka irrallinenkin, mutta kuitenkin sellainen, josta voisi kertoa toisillekin naisille.

Arie piti huolta kunnostaan käyden kävelyretkillä, kuten oli tottunut nuorempana tekemään, ja toisinaan pyöräili kauemmas maaseudulle ottaen eväät mukaansa.

Erään tällaisen pyöräretkensä aikana hän tapasi sattumalta Annen, joka oli jäänyt jonnekin syrjäytyneeseen muistilokerikkoon, ja johon hän oli kadottanut kontaktin kokonaan.

Vaikka entinen välitön yhteys olikin katkennut, Arie huomasi ihmeekseen, miten helppoa heidän oli löytää toisensa henkisesti, miten vaivattomasti keskustelu sujui.

Aluksi kumpikin varoi sanojaan, ikään kuin tunnustellen, mikä toisen tilanne mahtoi olla.

Tiettyjä koodisanoja käyttäen he saivat kumpikin selville, että molemmat olivat vielä vapaita, ettei mitään uusia sopimuksia toisen kanssa oltu tehty. Arie huomasi tämän havainnon miellyttävän häntä ja tunsi iloa sydämessään, vaikka ei osannutkaan pukea sitä sanoiksi.

Tapaaminen oli kuitenkin lyhyt eivätkä he osanneet sopia tapaamisesta uudelleen.

Anne oli menossa kesäksi sukulaistensa luo jonnekin Itä Suomeen eikä tulisi sieltä ennen syksyä.

Arien oli matkustettava pääkaupunkiin järjestelemään opiskelunsa aloittamista ja sopimaan tarkemmin opiskelija-asunnostaan hyvissä ajoin ennen yliopiston avautumista.

OPISKELIJAELÄMÄÄ

Sopeutuminen yliopiston rutiiniin, luentojen valitseminen, oppikirjojen ja –materiaalin hankkiminen ja harjoituksiin osallistuminen sujuivat ilman kommelluksia.

Arie tunsi jopa nauttivansa uudesta ympäristöstä, uusista vaikutteista ja opiskelijatovereista, joihin hän tutustui sekä yliopistossa että opiskelija-asuntolassa, josta hän sai paikan kahden hengen huoneessa.

Pääkaupunki tarjosi aivan toisenlaiset puitteet opiskelijoitten vapaa-ajan harrastuksille kuin hänen kotikaupunkinsa rajoitetut mahdollisuudet.

Opiskelijajärjestöt tarjosivat monenlaisia mahdollisuuksia järjestäen illanviettoja ja tutustumistilaisuuksia uusille opiskelijoille.

Arie vaelteli tuntikaudet kaupungin kansallismuseossa, taidenäyttelyissä. Hän kävi teatterissa ja oopperassa, joka erityisesti viehätti häntä.

Mutta jo kaupunki sellaisenaankin tarjosi lukemattomia mielenkiinnon kohteita, suurine kauppaliikkeineen ja vilkkaine, lähes aina kansoitettuine katuineen ja kadunvarren kuppiloineen.

Arie tarkkaili asuntolassa asuvia opiskelijatovereitaan, jotka opiskelivat eri linjoilla ja eri kouluissa. Suurin osa opiskeli yliopistossa, mutta muutamat olivat valinneet tai saaneet paikan teknillisessä korkeakoulussa. Eräs opiskeli teatterikoulussa. Jotkut opiskelivat lääketiedettä, suurin osa kuitenkin humaanisia aineita, osa teologiaa.

Heitä oli tullut eri puolilta Suomea ja mahdollisimman erilaisista olosuhteista. Joillakin oli vahva hengellinen tai uskonnollinen tausta. Oli körttikasvatuksen saaneita, oli pappien ja kirkkoherrain poikia tai tyttäriä. Mutta vähitellen nuoret heille ominaisella sopeutumiskyvyllään sulautuivat yhtenäiseksi ryhmäksi, ilman keskinäisiä kiistoja tai eriseuroja. Opiskelu oli tärkeintä, mutta sitä pyrittiin keventämään yhteisillä harrastuksilla, joihin kuuluivat vaarattomat kepposet ja koiruudet. Niillä ei pyritty halventamaan eikä pitämään hauskaa kenenkään kustannuksella, ne suunniteltiin ja toteutettiin yhdessä ja niille naurettiin yhdessä.

Ennen pitkää Arie huomasi, että kiinteä opiskeluaikataulu alkoi rasittaa muutamia asuntolassa asuvia.

Se ilmeni rauhattomuutena, jonkun luennon jättämisellä väliin, ja äärimmillään jäämistä pitemmäksi aikaa pois luennoilta.

Opiskelijoitten kesken oli tietenkin keskusteluja syvällisistäkin asioista, mutta henkilökohtaisten asioitten tuominen julkiseen keskusteluun ei onnistunut, eikä sitä yritettykään.

Eräs ahtaassa herännäispiirissä kasvanut teologian opiskelijapoika kuitenkin alkoi pitää Arieta uskottunaan siinä määrin, että hän alkoi kertoa omaa elämäänsä liittyviä ongelmia. Arie kuunteli kohteliaasti hänen kertomuksiaan, mutta huomasi jonkun ajan kuluttua, että ne alkoivat ahdistaa häntä.

Arie tarvitsi itse sielunsa remonttia, eikä ymmärtänyt, mitä hänen pitäisi tehdä. Mutta joka tapauksessa hän tunsi olevansa väärä ihminen selvittelemään kenenkään sielun ongelmia.

ETSISKELYÄ

Pääkaupunki tarjosi lukuisia mahdollisuuksia etsinnöille, joihin Arie keskittyi löytääkseen hengellisen kodin itselleen. Oli useita kirkkoja, joissa perinteisten sunnuntaipalvelusten ohella toisinaan järjestettiin kirkkoiltoja vierailevine puhujineen.

Arie mielellään kävi niissä, koska sinne voi hakeutua yksinäiseen penkkiin herättämättä kenenkään huomiota. Toisaalta tietysti niissä voi käydä vuodesta toiseen koko elämänsä ajan ilman, että kukaan tuli tarjoamaan apuaan tai edes tervehtimään.

Arie kävi nuuhkimassa ilmapiiriä myös joissakin vapaitten suuntien, helluntailaisten ja vapakirkollisten tilaisuuksissa, mutta niissä joku outo liimautui heti kiinni tungettelevine kysymyksineen: Miten sinä tänne osasit tulla, tai oletko sinä pelastunut, tai jollain muulla epähienolla kysymyksellä, joihin Arie ei halunnut vastata. Hän halusi ensin tutustua ilmapiiriin ja jos se tuntui miellyttävän, sitten ehkä tulla sinne toistekin.

Joissain kokouksissa Arie vierasti niiden meluavaa ilmapiiriä, ihmiset huusivat ja ”profetoivat”, puhuivat oudolla kielellä ja huiskuttivat käsiään tai tärisivät koko ruumiiltaan saman aikaisesti. Siitä jäi ikävän sekava kokonaiskuva, mikä ei tuntunut miellyttävältä.

Toisaalta Arie ymmärsi, että siellä voisi ehkä helpommin löytää apua sielunsa ongelmiin, mitä kirkolliset jumalanpalvelukset eivät voineet tarjota.

Ehkä kirkollisten seurakuntienkin tiloissa järjestettiin pienempimuotoisia ja inhimillisempiä tilaisuuksia, joissa oli mahdollisuus saada kontakti kirkon työntekijöihin, mutta Arie ei osannut ottaa selville, koska sellaisia tilaisuuksia järjestettiin. Olisi tietenkin ollut ystävällistä kirkon taholta, jos se olisi antanut tietoja tilaisuuksistaan sen alueella toimiville opiskelijoille, mutta kaipa kirkon työntekijät ovat tarpeeksi työllistettyjä ilman tällaista ylimääräistä vaivaakin, ajatteli Arie mielessään.

Kaupungissa toimi lisäksi lukuisia vapaita järjestöjä raamattukouluista lähtien, ja erästä tällaista yksityisen raamattukoulun pitämää luentosarjaa Raamatun kirjoista Arie seurasi pitemmän ajan.

Kaikkien oudoin tilaisuus, joissa Arie kävi, oli jostain Karjalan suunnasta silloin tällöin kaupunkiin tulleen unissasaarnaajan esitykset. Tilaisuus alkoi kuin mikä tahansa hengellinen ilta lauluineen ja alkurukouksineen, mutta sitten tuo unissasaarnaaja, vanhahko tavallisen maalaismummon tapainen nainen asettui makuulleen ja maattuaan hetken hiljaa paikalleen alkoi puhua. Hänen sanomansa olivat varsin yleisluontoisia, harvoin niissä paljastettiin mitään järisyttäviä asioita tai salaisuuksia. Mutta sikäli kuin Arie ymmärsi, ne olivat varsin raittiita ja ilmeisesti raamatullisiakin, vaikka ei Arie ollut siinä asiantuntija.

Joskus niissä annettiin ohjeita tai kerrottiin asioita, joiden voisi kuvitella olleen jollekin kuuntelijalle tarkoitettuja, mutta Arie kuvitteli, että koska niissä ei tarkemmin yksilöity niiden kohdetta, ehkä useampikin henkilö voi katsoa ne nimenomaan hänelle tarkoitetuiksi.

Yliopiston piirissä toimi opiskelijoitten pitämiä ja johtamia uskonnollisia piirejä, ja Arie kävi sielläkin nuuhkimassa ilmapiiriä. Niitten merkitys oli lähinnä siinä, että niissä voi vapaasti keskustella kaikesta, joskin liiallinen hajoaminen teki niistäkin liian ylimalkaisen, mikä ei koskettanut ketään.

Parhaimmillaan ne olivat silloin, kun joku viitsi kunnolla valmistella keskusteltavan asian ja johti keskustelua. Joskus niihin saatiin ulkopuolinen kokeneempi henkilö, joka toi keskusteluihin lisää väriä ja syvyyttä.

Mutta vaikka Arie ei sieltäkään löytänyt apua syvällä sydämessään asuvaan outoon rauhattomuuteen, joka joskus tuntui jomottavana kipuna, hän sai kuitenkin kontaktin uusiin ihmisiin.

UUSIA YSTÄVIÄ

Arie sai keskusteluyhteyden muutamiin opiskelijatovereihinsa, joitten kanssa hän pystyi keskustelemaan kaikenlaisista asioista, syvällisistäkin. Yhdessä he myös tekivät retkiä kaupungin ulkopuolellekin, jonka runsas historia näkyi niiden hyvin hoidetussa ympäristössä ja varaan näköisissä rakennuksissa.

Näistä samoista piireistä hän sai myös kontaktin muutamiin naisopiskelijoihin, vaikka Arie ei oikein tuntenut vetoakaan heihin. Heidän täysin erilainen elämänfilosofiansa viehätti kuitenkin, ehkä siksikin, että hän oli äitinsä kanssa tottunut naisen ajattelutapaan, joka poikkesi täysin siitä, miten miehet asioita tarkastelivat.

Arie mietiskeli, oliko ylemmän opiskelun ajoittuminen kiivaimmillaan juuri niihin aikoihin, jolloin ihminen alkaa olla kypsä etsimään itselleen elämänkumppania ja perustamaan omaa pesää, hyväksi ihmiselle itselleen.

Tämähän tarkoittaa sitä, että perheen perustaminen siirtyy vuosikaudet eteenpäin, ja samalla myöskin ihmisen fyysisesti elinvoimaisin aika jää käyttämättä. Tämä näkyi selvemmin naisopiskelijoissa, jotka mielellään halusivat irrallisina alkaneet suhteet vakinaistaa ja kiinteyttää. Monellekin opiskelu näytti olevan keino tavata toisia nuoria ja hoitaa opiskelua vain tavan vuoksi.

Tosin jotkut opiskelijat ratkaisivat asian siten, että he kuitenkin, joko sisäisestä vaatimuksestaan tai vahingon sattuessa, perustivat perheen opiskelun ollessa pahasti kesken. Jos nuorilla ei ole käytettävissään omia pääomia, se ennen pitkää edellytti toisen hakeutumista ansiotyöhön opintojen ja perheen elatuksen rahoittamiseksi. Tämä puolestaan tuo heille kaksinkertaisen rasituksen ja opintojen viivästymisen kuten myös arvosanojen heikkenemisen.

KATI

Mutta eräs näistä naisopiskelijoista, Karjalasta kotoisin oleva Kati, joka kävi teatterikoulua, alkoi pyöriä Arien ympärillä, ja siitä kehittyi vähitellen ystävyys, jota voisi kutsua suhteeksi. Se pysyi kuitenkin hyvin varovaisena ja etäisenä. Kumpikin näytti tarkkaavan toista ilman läheisempää fyysistä kontaktia.

Kati oli välitön ja seurallinenkin nuorelle tytölle ominaiseen tapaan. Heidän ystävyytensä rajoittui siihen, että he tekivät kävelyretkiä Tähtitorninmäen kallioille tai Hesperian puistoon istuskellen välillä puiston puupenkeille. Mutta vaikka heillä ei koskaan ollut henkisiä ristiriitoja, Kati jäi Arielle arvoitukseksi. Kati ei koskaan paljastanut sisäisiä tunteitaan tai kertonut, mitä hän sydämessään ajatteli tai häneltä odotti.

Vähitellen Kati loittoni hänestä, mutta se oli enemmän henkistä lukkiutumista kuin fyysistä erottautumista.

Arielle jäi epämääräinen mielikuva, ettei Kati jostain syystä luottanut häneen, tai ehkä se oli vain epävarmuutta tai epätietoisuutta hänestä, koska ei Ariekaan osannut paljastaa sisintään.

Heidän tapaamisensa harvenivat ja lopulta loppuivat kokonaan ilman sopimusta.

Viimeisen kerran Arie näki Katin tullessaan veren luovutuksesta, ja silloinkin vain selkäpuolelta.

Hän oli vähän heikkona operaation jälkeen tultuaan ulos ja jäi tutkimaan pienen sivukaupan näyteikkunaa. Kati kulki hänen ohitseen tönäisten häntä käsivarrellaan, mutta ei pysähtynyt eikä edes vilkaissut taakseen. Arie hämmentyi luullen ensin, että teko oli tahaton hipaisu, mutta tunnisti sitten Katin, tosin vain selkäpuolelta, eikä yllätettynä osannut edes kutsua häntä nimeltä.

Arielle jäi Katista kuva, että heidän suhteestaan olisi voinut kehittyä henkisesti rikas ja syvä, mikä jäi häntä askarruttamaan ja jonka estymistä hän pahoitteli mielessään. Mikähän häntä oikein sitoi?

RAIJA

Toinen Arien opiskelijaelämään liittynyt tyttö oli vaaleatukkainen Raija. Hän oli kotoisin Porin seuduilta ja opiskeli vain tilapäisesti joitain aineita pääkaupungissa.

Jälkeenpäin tuttavuuttaan Raijan kanssa miettiessään Arien oli vaikea muista, miten heidän tuttavuutensa alkoi ja missä he olivat ensimmäiseksi tavanneet toisensa.

Raija oli henkiseltä olemukseltaan aivan toisenlainen kuin Kati. Raija oli puhdaspiirteinen, hänellä oli lähes kreikkalaismalliset klassiset kasvot. Hän oli henkisesti suoralinjainen eikä heille koskaan syntynyt sellaisia henkisiä lukkiutumia kuin Katin kanssa.

Mutta Raijan viehätysvoima piili hänen fyysisessä olemuksessaan, hänen mutkattoman asiallisessa naisellisuudessaan. Ei hän pyrkinyt mitenkään viettelemään eikä käyttämään naisellisia sulojaan hyväkseen, hän oli vain luonnollinen siinä, mikä hän oli.

Arie tunsi, että Raijan kanssa hän voisi mennä loppuun saakka ilman pidikkeitä, mutta jokin hänessä harasi vastaan. Hän ihmetteli sisäistä vaatimustaan, joka vaati yhä enemmän ja enemmän. Arie kohtasi ensimmäisen kerran elämässään tunteen, jota kutsutaan himoksi, sitä joka vaati heti eikä huomenna. Mutta

hänelle vahvistui vakaumus, että lihalliset nautinnot ilman henkistä yhteyttä ja yhteistä kasvamista niihin eivät tuottaneet pysyvää iloa. Hän jopa huomasi inhoavansa ajatustakin käyttää hyväkseen toisen luonnollista antautumista ilman noita henkisiä ulottuvuuksia. Ja niitä hän ei ollut pystynyt luomaan Raijan kanssa. Raija oli kiintynyt häneen, siitä ei ollut epäilystäkään, vika oli hänessä, mietti Arie tutkiessaan suhdettaan Raijaan sydämessään.

Raija ehdotti, että Arie tulisi seuraavan pitkän lomansa aikana katsomaan häntä hänen kotiinsa Poriin, jonne hän aikoi itse pian matkustaa. Näin sovittiinkin, olisihan se elämys sekin, ajatteli Arie.

PORISSA

Arie jyskytteli junana puupenkillä istuen kohti Porin rannikkokaupunkia. Hän ei ollut koskaan käynyt siellä eikä siellä sikäli kuin Arie tiesi, ollut mitään erikoista nähtävääkään.

Jostakin Juseliuksen mausoleumista hän oli kuullut kerrottavan, siinä sitten olikin kaikki.

Matka tuntui yllättävän pitkältä junan kolkutellessa omaa hiljaista tahtiaan, pysähdellen vähän väliä.

Lopulta sentään saavuttiin Porin asemalle, jossa Raija jo odotteli.

Raijan koti oli sodan jälkeen rakennettu puutalo, jonka asuintilat olivat kahdessa kerroksessa, alhaalla olohuone, keittiö, wc ja joitakin muita tiloja, joita Arielle ei näytetty. Toisessa kerroksessa olivat makuutilat.

Raijan vanhemmat olivat jo iäkkäitä, miellyttävän tuntuisia meren rannikolla asuvia, jotka puhuivat omaa seudulle ominaista murrettaan, joka miellyttävästi sorahteli Arien korvissa.

Kuten arvata saattaa, aluksi vierastettiin puolin ja toisin. Arie ei oikein ollut selvillä, mikä hänen asemansa oli. Oliko hän Raijan ystävä, tuttu, rakastettu vai mikä. Ehkä vain opiskelijatoveri, Arie päätteli, eikä Raijakaan lopulta tuntunut oikein olevan paremmin siitä selvillä.

Ystävällisten tervehdysten ja tutustumisseremonioiden jälkeen syötiin maittava illallinen, jonka aikana vähän väkinäisen tuntuinen tutustuminen jatkui varovaisin sanankääntein.

Raijan vanhemmat suunnittelivat, mitä nuoret voisivat tehdä seuraavana päivänä. Aikaahan ei lopulta ollut paljon, sillä Arien täytyi palata pääkaupunkiin jo seuraava päivänä. Mausoleumia he suosittelivat kovasti.

Lopulta sovittiin, että mennään ajoissa nukkumaan, koska Arie vaikutti kovin uneliaalta. Arie tuli vielä vahingossa valittaneeksi tulomatkan pituutta, minkä Raija ilmeisesti tajusi moitteeksi.

Arielle laitettiin vuode olohuoneen sohvalle ja muut menivät toiseen kerrokseen.

Arie pyöri vuoteessaan pystymättä saamaan unen päästä kiinni, niin väsynyt kuin olikin. Hänellä oli epämukava tunne, että hänen olisi pitänyt saada olla Raijan kanssa edes hetken kahdestaan, mutta siihen ei tullut tilaisuutta. Ehkä Arie odotteli, että Raija voisi vaikka tulla sanomaan hyvää yötä, mutta ehkäpä sekään ei kuulunut perheen sopivuussääntöihin.

Vuosia myöhemmin aivan toisenlaisissa olosuhteissa Raija kertoi, että hän olisi halunnut tulla alas juttelemaan Arien kanssa, mutta ei kuitenkaan uskaltanut tulla yläkerran portaita kauemmas, jonne hän jäi istuskelemaan, kunnes hänen isänsä sattui kulkemaan ohi ja kehotti häntä menemään takaisin omaan vuoteeseensa.

Seuraavana aamuna Raijan vanhemmat menivät omille asioilleen kaupungille jättäen nuoret kahdestaan.

Silloin heillä olisi ollut tilaisuus puhua keskenään, mutta illalla alkanut oudon väkinäinen yhteys jatkui eivätkä he pystyneet löytämään toisiaan. Arielle jäi epämukava tunne, että otollinen tilaisuus jännityksen lieventämiseksi ja heidän välilleen syntyneen väärinkäsityksen selvittämisen aika oli mennyt ohi. Sen olisi pitänyt tapahtua eilen illalla, ennen nukkumaan menoa, nyt se ei enää onnistunut.

Niinpä sitten vain istuskeltiin ja juteltiin kaikenlaista yleistä opiskelusta ja muusta ilman päämäärää.

Juseliuksen mausoleumikin jäi näkemättä.

Arie ei ymmärtänyt, mikä hänen käyttäytymistään kahlitsi, tai oliko Raija jostain pahoittanut mielensä.

Vierailu oli epäonnistunut, siitä ei päästy mihinkään. Mitä toiveita Raijalla sitten oli ollutkin, ne eivät toteutuneet. Arie itsehän ei odottanut siitä mitään, hän oli enemmän utelias näkemään, mitä siitä tulisi.

Niin Arie körötteli iltapäivällä takaisin pääkaupunkia kohti pahoilla mielin ja alakuloisena.

Arie oli enemmän pahoillaan Raijan vuoksi, sillä hän tajusi, että tämä oli selvästi odottanut tilaisuudelta jotain aivan muuta kuin sitä, millaiseksi se kehittyi.

KARISMAATTISUUTTA

Maahan levisi uutta hengellistä liikehdintää, tai ehkä se oli kotoperäistä, sitä Arie ei pystynyt näkemään, mutta varsinkin ulkomailta tulleet vierailevat puhujat kertoivat siitä puheissaan. Koko tuo käsite karismaattisuus oli Arielle vieras, ei hänellä ollut käsitystä, mitä sillä tarkoitettiin.

Mutta pian selvisi, että sillä tarkoitettiin hengellistä heräämistä, jonka merkkeinä olivat epätavalliset ilmiöt: Ihmiset puhuivat kielillä, kertoivat saavansa sanomia ja ennen kaikkea siinä sisällä olevat kertoivat sisäisestä rauhastaan ja ilosta sekä yleisestä aktiivisuuden lisääntymisestä puutteessa olevia ja sairaita kohtaan, myös maan rajojen ulkopuolella kärsiviä ihmisiä kohtaan. Myös juutalaisten sotien aikaiset kärsimykset ja heidän ahdistuksensa vainojen alla monissa, ennen kaikkea sosialistisissa maissa, olivat näkyvästi esillä, kuten myös voimakas lähetysnäky. Monet näistä nuorista liittyivätkin akateemisten vapaaehtoisten lähetysliittoon, joka toimi eräänlaisena kalastajana tulevien lähettien haalimiseksi.

Karismaattinen liikehdintä levisi myös opiskelijoitten pariin, jotka muodostivat pieniä karismaattisia piirejä. Niissä kerrottiin tapahtuvan aivan samoja ilmiöitä, jopa ihmeitä, mistä nuo ulkomaiset puhujatkin kertoivat.

Arien opiskelijatovereistakin pari osallistui sellaiseen piiriin, mutta ne muodostuivat käytännössä eräänlaisiksi salaseuroiksi, joitten jäsenet pitivät tiivistä yhteyttä keskenään, mutta joihin ulkopuolisen oli mahdoton päästä mukaan. Arie ei ymmärtänyt, mitä vaatimuksia piireihin pyrkijöille asetettiin, mutta hän tunsi sisäistä vetoa heihin ja siihen hengelliseen sisältöön, jota ne tarjosivat.

Sitä hän ei pystynyt ratkaisemaan, miten sellaiseen piiriin liitytään.

SISÄISTÄ HAPUILUA

Arie tunsi yhä selvemmin sisimmässään, että hänen tuli saada selvitettyä ongelmansa, jotka häntä vaivasivat. Mutta suurin vaikeus oli siinä, ettei hän tiennyt, mikä häntä vaivasi. Vai oliko hänen sisimpänsä tehty sellaiseksi, ettei sen selvitteleminen voisi onnistuakaan?

Mutta miten tällaisia ongelmia pitäisi selvittää ja kenen toimesta? Yksin se tuskin onnistuisi.

Olihan Arie tietoinen psykologeista ja psykiatreista, olihan niitä yliopiston terveydenhoidonkin palveluksessa, mutta Arie vierasti ajatustakin hakeutua sinne.

Tutkiessaan itseään sisäisesti hänen mieleensä nousivat uudelleen ja uudelleen hänen äitinsä kuva ja se, mitä hän oli edustanut Arien kehityksessä.

Arie pani ihmetellen merkille, että kaikkiin niihin rakkaisiin tunteisiin äitiinsä ja muistoihin hänestä usein ja enenevässä määrin alkoi sekoittua vihan tunteita. Huomio lähes pelotti Arieata.

Vähitellen Arien suhtautuminen äitiinsä tai paremminkin hänen otettaan Arien elämästä alkoi vaivata häntä yhä enemmän. Mitä oikeutta äidillä oli sitoa hänen elämäänsä vielä kuoleman jälkeenkin, ja vaikka hän eläisikin, eikö Ariella ollut oikeus elää omaa elämäänsä? Tällaiset ajatukset muhivat Arien mielessä kehittyen vähitellen avoimeksi kapinaksi. Arie tunsi yhä selvemmin, että irrottautuminen äidin esiliinan helmoista oli tapahduttava, jo pelkästään hänen mielenterveytensä vuoksi, mutta miten se tapahtuisi?

Arie mietti, oliko hänen vaikeutensa saada läheisempiä ystäviä jotenkin yhteydessä hänen henkisessä siteessä äitiinsä?

Arie ei sitä tiennyt, mutta hän oli yksi niistä ihmisistä, miehistä, jotka äiti oli liiallisella huolehtimisellaan ja suojelemisellaan kahlinnut.

Tällaisia kahlittuja miehiä tapaa joskus sielunhoidossa. He ovat päällepäin täysin normaalin tuntuisia, fyysisesti hyvin kehittyneitä, joskus ja usein johtavassa asemassa perheessä tai perheen yrityksessä.

Mutta heillä on vaikeuksia luoda suhteita vastakkaisen sukupuolen kanssa.

Tavatessaan häntä miellyttävän tytön hänen mielessään soi koko ajan: Mitähän äiti tästä sanoisi, hyväksyisiköhän äiti hänet? Jos hän veisi sellaisen tuttavuuden kotiinsa, hänen äitinsä antaisi selvän vihjeen, ettei hän ollut tervetullut sinne eikä hän ollut sopiva hänen pojalleen. Niinpä se tuttavuus lopahtaa siihen.

Mutta vaikka siihen ei liittyisikään äidin henkilökohtaista arviota, sellainen äitiinsä kahlittu mies antaa tytölle epävarman kuvan itsestään, eikä tyttö pysty arvioimaan, onko vika hänessä vai missä.

Nämä miehet ovat täysikasvuisinakin kuin isoja lapsia, heillä on miehen varsi ja voimat, miehen tarpeet ja toiveet, mutta he eivät pysty itsenäiseen henkiseen toimintaan.

Heidän on vaikea luoda syvällisiä henkisiä suhteita kehenkään.

Kyllä tällainen mies pystyy elämään elämänsä, mutta ikään kuin ulkopuolisena, tuntien olevansa kuin sivusta katsoja, joka ei itse pääse osalliseksi mihinkään.

Varmaan samantapaisia siteitä esiintyy isän ja tyttärenkin tai äidin ja tyttären välillä. Usein niiden aiheuttajana on luonnottoman ankara kotikuri, hyväksikäyttö tai jatkuva lapsen painostaminen ja masentaminen. ”Ei sinusta ole mihinkään, mikähän sinustakin tulee.”

Mutta Arien etuna oli se, että hän tiedosti, että oli ongelma, joka tuli saada korjattua.

Toinen etu oli se, että alkoi tiedostaa, ettei häntä oltu luotu sellaiseksi, vika ei ollut hänen henkisessä rakenteessaan, vaan jokin ulkopuolinen tekijä oli sen aiheuttanut.

Arie ymmärsi, että hän tarvitsi apua ongelmansa ratkaisemiseksi, ja hän alkoi etsiä sitä.

Joku on sattuvasti sanonut, että se nainen, olkoon vaikka oma äitikin, joka ensimmäisenä sitoo miehen sydämen, pitää sitä hallussaan lopun ikänsä.

Ihmisen luomiskertomuksen yhteydessä Iso Kirja kertoo, että miehen tulee luopua isästään ja äidistään ja liittyä vaimoonsa, ja niin heistä tulee yksi liha. (1.Ms2:24)

Sana ”luopua” on hepreaksi azab, joka tarkoittaa päästää irti, irrottaa otteensa, luopua, jopa hylätä. Vain siten mies voi luoda oman itsenäisen elämänsä, jopa hylkäämisen ehdollakin.

Lisäksi miehen tulee liittyä vaimoonsa. Sana liittyä on hepreaksi dabak, joka tarkoittaa riippua kiinni, takertua, pitää kiinni lujasti, voittaa hänet vaikka jahtaamalla hellittämättä.

Iso Kirja näyttää olevan selvillä, ettei naisen kiintymyksen voittaminen ole aina itsestään selvyys, joskus täytyy tehdä töitä sen eteen. Mutta palkintokin on sitä suurempi.

”Kelpo vaimo on miehensä kruunu, mutta kunnoton on kuin mätä hänen luissaan.” (Snl12:4)

”Kelpo vaimon ken löytää? Sellaisen arvo on helmiä paljon arvokkaampi.” (Snl31:10)

Naisen tehtävä miehen rinnalla on useimmiten esitetty miehen auttaminen.

Se onkin yksi hänelle uskotuista tehtävistä, mutta heprealainen sana ezer, jolla tuo tehtävä ilmaistaan, käsittää monia muitakin merkityksiä. Se tarkoittaa ympäröidä, suojella, avustaa.

Suomalainen teksti kääntää sen näin: ”Minä teen hänelle avun, joka on hänelle sopiva”. (1.Ms2:18)

Heprealainen sana, jolla tuo sopivuus ilmaistaan, on nagad, joka tarkoittaa ulkoasua, vastakohtaa, vastakkaista (sukupuolta), seisoa rohkeasti (jopa julkeasti), tuoda julki, ja monia muita vivahteita.

Näyttää, että naisen taito puolustaa itseään ja omiaan sanallisella mittelöllä on lähtöisin hänen Luojansa kädestä. Sen avulla hän pystyy kääntämään vastahakoisen miehensä pään, joskus hyväksi, joskus pahaksi, kuten jokainen aviomies on joutunut toteamaan.

ITSEKRITIIKKIÄ

Arie jatkoi opiskeluaan yliopistossa kuten ennenkin. Siinä auttoi säännöllinen aikataulu, joka määritteli mitä piti tehdä ja minne mennä. Myöskin oppiaineitten tenttitilaisuudet työllistivät Arien henkisen elämän niin, ettei juuri jäänyt aikaa turhille mietiskelyille.

Mutta hänen sisimmässään oli möykky, joka tuntui kasvavan ja joka oireili yhä selvemmin ajoittaisina sydänkipuina. Ei se ollut vielä huolestuttavaa, ja senhän pystyi tietenkin selittämään kovasta opiskelupaineesta johtuvaksi. Mutta Arie alkoi kuitenkin huolestua.

Pahinta oli pitkien lomien aikana, jolloin oli joutavaa aikaa. Silloin sisäiset ongelmat tulivat selvempinä esille tietoisuuteen. Ariessa oli sen verran psykologin vikaa, että hän ihmetteli mielessään ihmisen sielunelämän kaksijakoisuutta, ihan normaalinkin ihmisen, jollaisena Arie kuitenkin näki itsensä.

Toisaalta ihminen pystyy toimimaan täysin normaalisti ja selviytymään tehtävistään ilman syvempiä ongelmia. Mutta toisaalta hänen sisässään on kuin toinen ihminen, jolla on omat toiveensa ja vaatimuksensa, ja jota eivät tyydytä elämän rutiinitoimet. Tämä toinen ihminen kaipaa sisäistä tyydytystä, sisäisiä kokemuksia, hurmion ja osallistumisen riemua. Ja tämä toinen ihminen kaipaa yhteyttä toiseen sieluun, jonka kanssa voisi jakaa löytöjään, ilojaan ja surujaan, johon voisi turvautua tappioiden iskiessä.

Erityisen kipeänä Arie koki tämän puutteen elämässään katsellessaan kaunista maisemaa, tai seuratessaan syvästi tunteisiin vetoava näytelmää, tai saatuaan kiitettävän arvosanan tenteissä, mutta myöskin silloin, kun oli tullut vastoinkäymisiä, kun tunsi olevansa yksin ongelmineen eikä voinut purkaa niitä kenenkään kanssa.

Vaikka Arie oli kieltänyt itseltään fyysisen yhteyden vastakkaisen sukupuolen kanssa, eroottiset mielikuvat alkoivat tunkeutua hänen mieleensä entistä useammin ja voimakkaampina.

Hän kuvitteli olevansa joskus Katin kanssa, joskus Annen, joskus Raijan kanssa.

Mutta selvimmät ja itsepintaisimmat mielikuvat liittyivät Raijaan.

Hän ei voinut sille mitään, että yhä useammin hän yllätti suorastaan hekumoimasta tunteillaan, mitä hän tekisi ollessaan tytön kanssa, miten hän hyväilisi häntä, mitä sanoisi.

Mutta mielikuvat pysähtyivät aina samalla tavoin: Hänen äitinsä tunkeutui mielikuviin Raijan tilalle. Tämä sai Arien suorastaan kauhistumaan: ”Eihän äidin kanssa voinut kuvitella tekevänsä mitään. Ja millä oikeudella äiti edelleen hallitsee häntä?” Usein Arie heräsi mielikuvistaan tuskaisena ja yltä päältä hikisenä.

Nämä tuntemukset herättivät Ariessa entistä suurempaa tarvetta selvitellä jonkun asiaa ymmärtävän kanssa.

VAPAUTUS

Ei Arie jälkeenpäin pystynyt selvittämään itselleen, mikä hänet sai menemään tilaisuuteen, jota mainostettiin karismaattisena hengen uudistuskokouksena.

Jo ulko-ovella tulvi vastaan voimakas ylistys ja hengellisten ylistyslaulujen mukaansa tempaava, rauhoittava melodia. Ihmiset hymyilivät toisilleen tai itsekseen ja liikkuivat kuin varoen askeleitaan.

Kukaan ei tullut kyselemään, miten sinä tänne eksyit tai mitä sinä haluat.

Arie hivuttautui vapaalle paikalle istuen sinne toisten selän taakse, josta oli hyvä tarkkailla, mitä salissa tapahtui. Vaikka Arien olikin yleensä vaikea eläytyä mihinkään, hänen sisimpänsä alkoi elää laulujen tunnelmallisessa, hartaassa melodiassa. Hän ei juuri kiinnittänyt huomiotaan puheisiin, joita joku esitti pienen puhujapöntön takaa, hän vain tarkkaili ja ihmetteli omaa itseään. Hänellä oli kuin pala kurkussa, joka ei lähtenyt nielemällä pois. Hänelle tuli vastustamaton halu itkeä, eikä hän tiennyt miksi.

Vaikka salissa vallitsi lähes käsittämätön hiljainen äänten sorina puheitten ja laulujen ohessa, kaikki tapahtui järjestyksessä. Ei ollut sellaista huutamista ja sekamelskaa kuin joissain kokouksissa, joissa hän oli käynyt. Täälläkin ihmiset heiluttivat käsiään ja huojuivat, mutta se tapahtui rytmikkäästi ja siten, että kaikki olivat siinä mukana. Mistähän tässä oli oikein kysymys?

”Onkohan tämä jotain sellaista, mitä olen aina halunnut ja jota sieluni on janonnut?” mietti Arie sisimmässään.

Tilaisuuden jälkeen ihmisiä pyydettiin tulemaan eteen siunattaviksi tai kertomaan mieltään painavia asioita.

Ei Arie myöhemmin pystynyt päättelemään sitäkään, mikä hänet sai menemään eteen toisten mukana.

Arien onneksi henkilö, joka häntä tuli siunaamaan, ymmärsi Arien haparoivista kertomuksista, että asia vaati syvempää tarkastelua, ja esitti, että Arie tulisi sovittuna aikana tapaamaan häntä hänen kotiinsa, jossa olisi mahdollista käsitellä asioita kaikessa rauhassa.

Ensimmäisen kerran Arie koki sydämessään toivon pilkahduksen. Ehkä tämä oli se tie, jota hän oli etsinyt.

Sovittuna aikana Arie käveli epävarmoin askelin ja sekaisin tuntien kohti paikkaa, jossa hänen tuli tavata häntä auttamaan tarjoutunut henkilö. Ariella oli ollut vaikea yö. Nukkuminen oli ollut katkonaista eikä ruokakaan ollut oikein maistunut aamiaispöydässä. Ehkä hänen tunne-elämänsä valmistautui odottavaan koettelemukseen, mietti Arie.

Arie otettiin ystävällisesti vastaan. Ensiksi häneltä kyseltiin, mikä hänen asemansa oli, mitä teki ja muuta yleistä kuin ilmapiirin rauhoittamiseksi ja yhteyden solmimiseksi.

Arie sai tietää, että hänen auttajansa käytti ihmisiä hoitaessaan ns. sisäisen parantamisen metodia.

Termi ei sanonut Arielle juuri mitään, mutta kaipa se sopi hänen puolestaan.

Arie sai kertoa omasta uskonnäkemyksestään ja siitä, että hän uskoi elävään Jumalaan, jota auttaja piti edellytyksenä hoidon onnistumisesta.

Arie kehotettiin ottamaan aivan luonnollinen, rento lepoasento.

Auttaja luki lyhyen rukouksen, jossa pyysi Pyhää Henkeä ohjaamaan heidän yhteistä rukoushetkeään ja lopuksi sitoi kaikki mahdolliset häiritsevät henkivallat.

Hänen ei tarvinnut kehottaa Arieta kertomaan, mitä hän näki, sillä hänen äitinsä kuva tuli niin elävänä ja voimallisena hänen suljettujen silmiensä eteen kuin hän hänet muisti. Äidin ilme oli hyväksyvä ja hymyilevä.

Mutta Arie näki hänen vierellään toisen Olennon, jonka hän tunnisti Vapahtajaksi. Hän johti Arien äidin lempeästi pois sanoen, että hänen paikkansa on nyt olla Hänen lähellään ja pyysi, että Arie luovuttaisi hänet hänelle. Arie eli syvissä, hyvin voimakkaissa tunteissa, jotka pakottivat kyyneleet hänen silmiinsä.

Mutta samalla hän tunsi, miten kivistävä möykky suli hänen rinnassaan. Arie sopersi luopuvansa äidistään ja pyysi anteeksi vihan tunteita, joita hän oli tuntenut häntä kohtaan.

Arien auttaja oli hiljaisessa rukouksessa koko ajan, hän ei täysin tiennyt, mitä Arien sisällä tapahtui, mutta hän tunsi hengessään, että Arie koki täydellisen vapautuksen.

Kun Arie lopulta avasi silmänsä, hän tunsi, kuin raskas kahle olisi otettu pois hänen harteiltaan ja hän tunsi uudistuneensa sydänjuuriaan myöten.

Arien auttaja jatkoi hetken omassa osittain äänettömässä, osittain ääneen lausutussa rukouksessa.

Lopulta hän selvitti Arielle, että kaiken sielunhoidon tarkoitus on saattaa ihminen takaisin Jumalan yhteyteen, joka yhteys on ihmisen luonnollisessa tilassa häiriintynyt ellei peräti katkennut kokonaan.