USKALTAISKOHAN3

ELÄMÄ UUDELLA TASOLLA

Kului useita päiviä, jonka aikana Arie eli kuin hurmiossa. Todellisuus tuntui kaikonneen jonnekin etäisyyteen, eikä menneisyydestä ollut kuin himmeä muisto, muisto siitä, mikä häntä oli kuormittanut.

Mutta vähitellen Arie alkoi palata todellisuuteen, tai paremminkin lähelle normaalitilaansa.

Kaikki ihmisten sielunelämän alueella toimivat varoittelevat, että vastavaikutus tulee aikanaan.

Arielle se ei tullut yhtäkkiä, se alkoi hiljalleen. Ne ihanan kevyet ja ylentävät tuntemukset alkoivat poistua ja niiden tilalle tulivat arkielämän karut todellisuudet.

Mutta jokin oli muuttunut ja perusteellisesti, jotakin uutta oli tullut, josta Arie sai otteen hetkittäin.

Hän huomasi pystyvänsä aivan eri tavalla keskittymään lukuihinsa, eikä vain niihin, vaan hänelle tuli halu kokeilla kaikkea sellaista, mihin hän oli aina tuntenut vetoa mutta ei ollut jaksanut edes aloittaa.

Arie koki, että hänessä oli avautunut käyttämättömien voimavarojen virta, joka vaati toimintaa ja uusia aloitteita.

Olivatko Arien huolet ja ongelmat sitten ratkenneet noin vain?

Ei suinkaan, kyllä hänellä ongelmia tuli olemaan, mutta ne olivat aivan toisella tasolla kuin aiemmin.

Arien suuret ongelmat olivat olleet tunteitten tasolla, joita ihmisen on vaikea yksin käsitellä tai niihin ulottua.

Nyt eteen tulevat ongelmat liikkuivat normaaleilla käytännön tasoilla, jotka pystyi ratkaisemaan pelkästään järjen avulla.

Tai sitten ne olivat hengellisiä kysymyksiä, joita niitäkin pystyi tarkastelemaan tutkimalla ja mietiskelemällä.

Hassua muuten, mietti Arie, miten vähän hän oli ollut kiinnostunut hengellisistä asioista, ja miten ne nyt tuntuivat muotoutuvan keskeisimmiksi kysymyksiksi. Ikään kuin hän ei aiemmin olisi pystynyt käsittämäänkään, mistä koko hengellisyydessä oli kysymys.

Monet hänen mieltään askarruttaneet kysymykset saivat vastauksen kuin itsestään, ikään kuin vastaukset olisivat olleet siellä koko ajan, mutta hän ei ollut niitä huomannut.

ÄITI

Se oli myöhäinen syyskuun ilta, ulkona ilma alkoi enteillä alkavaa syksyä ja sitä seuraavaa vähälumista ja loskaista talvea. Tuuli vinkui ulkoikkunoissa ja myöhäissyksyn kellastuneet lehdet heiluivat ikkunan takana tuulen mukana heitellen sekavia varjoja ikkunaverhoon.

Arie yritti saada unen päästä kiinni, mutta tänä iltana se ei onnistunut normaaliin tapaan.

Arien ajatukset alkoivat kiertää kehää keskittyen vähitellen aiheeseen, jota hän oli tietoisesti tai tiedottomasti karttanut. Hänen suhteestaan äitiinsä ja hänen traagista ja äkillistä poistumista hänen elämästään.

Aiemmin Arie ei pystynyt käsittelemään tätä aihetta ollenkaan, se pysähtyi voimakkaaseen vastareaktioon, jossa oli sekoittunut kalvavaa tuskaa, epämääräistä vihaa ja outoa pelkoakin.

Nyt Arie ihmeekseen huomasi, että hänen mielikuvansa olivat selkiintyneet ja kuin keväinen puro, joka on löytänyt uuden reitin hetkellisten tukkeutumien ohi.

Arie huomasi myös, että aiemmat tuskaiset muistot olivat sulaneet ja niiden tilalle oli tullut miellyttäviä kuvia yhteisistä hetkistä äidin kanssa, aivan lapsuudesta saakka. Hän tunsi äidin hellän otteen ympärillään istuessaan äidin sylissä ja kuunnellen tämän rauhallista ja tasapainoista ääntä lukiessaan Arien suosimaa satukirjaa.

Tai äidin kanssa pihanurmella, äidin levätessä nurmelle levitetyn huovan päällä, aurinkolasit silmillään ja hassu kesähattu päässään, Arien puuhatessa omia leikkejään lapion ja ämpärin tai leikkiautonsa kanssa, käyden välillä kyselemässä jotain äidiltä mutta tuskin malttaen odottaa vastausta, kun oli kiire ehtiä jatkamaan kesken jäänyttä kilpaa leikkiautollaan.

Arie hymyili mielessään ja melkein nauroi välistä muistaessaan monia hassuja tempauksia, joista äiti joskus joutui torumaan. Ei äiti koskaan ollut kiivas eikä lyönyt, hän vain selitti kauniisti ja kertoi, miten pahalta hänestä tuntui, jos Arie teki jotain sopimatonta.

Näiden suloisten lapsuuden muistojen jälkeen hän päätyi tapahtumiin äidin kuoleman yhteydessä.

Arie tajusi, että jotakin perusteellisesti uutta oli tullut hänen tajuntaansa. Hän huomasi pystyvänsä käymään näitä asioita läpi ilman, että se haavoittivat, mutta myös ilman syytöksiä itselleen, äidilleen tai isälleenkään, vaikka ei hän ymmärtänyt, miten isä olisi siihen liittynyt tai vaikuttanut.

Äitiä hän oli syyttänyt siitä, että tämä kahlitsi hänen elämäänsä ja tunteitaan tavalla, joka aiheutti hänessä kapinaa ja vihaakin. Nyt hän ymmärsi, että äiti oli yksinäinen, isä oli paljon poissa kotoaan työnsä takia, eikä hänellä ollut niin läheisiä ystäviä, että ne olisivat täyttäneet hänen läheisyyden tarpeensa.

Tästä johtuen äiti oli turvautunut poikaansa, kohdistanut häneen kaipuunsa ja toiveensa. Jos siinä oli tapahtunutkin hänen persoonallisuutensa kaappaus, ei häntä voinut siitä syyttää.

Vielä ennen uneen vaipumistaan Arie muisti äidin hellän ihanan hymyn hänen poistuessaan Jeesuksen kanssa, joka katsoi häneen rakkautta ja hyväksymistä ylitsepursuavasti täynnä olevin silmin.

Arien sielunelämää olivat hallinneet kaksi vaarallista tekijää, jotka vapaasti kehittyessään olisivat pahoin häirinneet hänen myöhempää elämäänsä.

Ensimmäinen oli tuo hänen kiintymyksensä äitiinsä, tai paremminkin se tapa, millä hänen äitinsä oli tahtomattaan ja tietämättään kahlinnut hänet. Tämä olisi tehokkaasti estänyt hänen tunnemaailmansa kehittymisen ja oman perheen perustamista. Se oli myös kahlinnut häntä siten, ettei hän pystynyt täysin käyttämään luonnollisia lahjojaan. Tässä tapauksessa luovutus oli avaintekijä. Arien oli luovuttava äidistään, annettava hänelle vapaus irrottautua hänestä.

Toinen oli hänen sydäntään kuristava kipeä kaipaus, joka oli alkanut muuttua jomottavaksi kivuksi, joka ajoittain heikkeni, mutta tuli taas odottamatta entistä vihlovammin esille. Tämä aiheutti hänelle jatkuvaa painetta ja ennen pitkää huolestumista, että sydämessä olisi jotain fyysistä vikaa.

Arie huomasi, että näitten syvällisten tunne-elämysten jälkeen sydänkipu alkoi hellittää eikä hän jonkin ajan kuluttua tuntenut sitä ollenkaan.

Se mitä kaikkea ja miten se tässä tapahtui, on mysteeri, jota ihminen voi vain sivusta katsoa voimatta juurikaan puuttua siihen. Kysymyksessä on Pyhän Hengen ihmeteko sisällä ihmisen tunnemaailmassa, tai alitajunnassa, jos halutaan käyttää sitä nimitystä. Tämä on alue, josta ihminen itse on hyvin vähän jos ollenkaan tietoinen, mutta sen vaikutukset ovat ilmeiset.

Ei liene ollenkaan harvinaista, että ihminen joissakin tilanteissa huomaa käyttäytyvänsä kuin jonkun kaavan ohjailemana, vaikka hän järjessään ymmärtää, että se on väärin tai typerää, ja jota hän jälkeenpäin ihmettelee, mikä hänet sai käyttäytymään sillä tavoin. Se toimii vähän samaan tapaan kuin tietokonevirus, joka päästyään koneeseen hidastaa sen käyntiä ja voi pahoin estää sen toimintaa; pahimmassa tapauksessa pyyhkien pois sen muistikapasiteetin tai osan siitä. Mutta se on myöhemmin siihen ympätty, se on vieras ja sen toimintaan liittymätön ohjelma, joka voidaan ja tulee poistaa, jos koneen halutaan toimivan kunnolla.

NAINEN

Arie pani ihmetellen merkille, että hänen ajattelutapansa tyttöystäviään kohtaan oli muuttunut kokonaan kokemansa sisäisen pyörremyrskyn jälkeen.

Hänen arvomaailmansa oli myös saanut uusia ulottuvuuksia.

Aikaisemmin hän oli katsellut tyttöystäviään ja yleensä tapaamiaan tyttölapsia vähän samalla tavoin, kuin hänen ystävänsä kertoivat. He pitivät heitä seksikumppaneina, joiden kanssa oli mukava viettää iltaa ja harrastaa kaikenlaista, mistä he ylvästellen kertoivat, mutta ilman todellista kunnioitusta tai arvonantoa heitä kohtaan. Lyhyesti sitä voisi kuvailla sanoilla: he olivat heille vain seksiobjekteja.

Ariella oli ollut vaikeuksia päästä mukaan tähänkään, sillä hänen kaikkea ajatteluaan ja toimiaan oli sitonut hänen riippuvuutensa äidistään. Nyt tämä side oli katkennut.

Mutta sen sijaan, että hän olisi mennyt mukaan poikakavereittensa joskus hyvinkin rasvaiseen leikinlaskuun ja huulenheittoon, hän alkoi tosissaan mietiskellä naisen arvoitusta.

Sen vähäisen kokemuksen perusteella, mikä Ariella oli naisista, hän oli kuitenkin huomioinut, miten eri tavalla he suhtautuivat asioihin, aivan yksinkertaisiinkin.

Joskus hän kuvitteli mielessään, miltä maailma mahtaisi tuntua, jos sitä saisi edes hetken katsella naisen silmin, hänen toiveittensa, sisäisten haaveittensa ja maailmankatsomuksensa perusteella.

Mutta tämähän on mahdotonta, hän joutui toteamaan, sillä ei kukaan lopulta tiedä, mitä toisen ihmisen sydämessä tapahtuu ja miten hän asioihin ja ulkomaailmaan suhtautuu, ei edes mies miehestä.

Pyhä Kirja kertoo joitain asioita niiltä alueilta, ja Arie oli lukenut useita romaaneja ja myös tietokirjoja, joissa niistä kerrottiin. Niitten perusteella hän oli saanut jonkinlaisen tuntuman tuohon kauniimpaan sukupuoleen.

Eniten Arie oli hämmästellyt äidillisyyttä naisessa, joka tuntui pyrkivän esiin kaikessa tämän ajattelu- ja toimintatavoissa. Siihen kuului tarve hoivata ja hoitaa toista, ihmistä tai vain luontokappaletta.

Toinen oli tuo naisille ominainen tunteellisuus, tunneherkkyys, joka sai heidät käyttäytymään miehen mielestä oudosti mitä erilaisimmissa tilanteissa.

Nainen voi järjestää kohtauksia vaikka poikakaverinsa tai miehensä kanssa missä tahansa, kadulla, ravintolassa, kyläpaikassa ystävän kotona, missä tahansa ollenkaan huomioimatta, miten ihmiset siihen suhtautuisivat. Mutta nainen voi herkistyä kaikesta kauniista, kaikesta, mikä koskettaa hänen tunteitaan.

Kolmanneksi Arie oli kiinnittänyt huomionsa naisen kykyyn mukautua mitä erilaisempiin rooleihin.

Huolettomasti tytönheilakasta voi muutamassa päivässä muotoutua mitä huolehtivaisin ja tunnollisin perheen äiti, tai ylellisyyksiin tai aivan toisenlaiseen kulttuuriin muuttanut nainen pystyy omaksumaan uuden elämän vaatimukset tavalla, mikä mieheltä ei onnistuisi.

Syvimmällä kaikessa oli kuitenkin naisen kyky elämän synnyttämiseen, aivan kuin jatkaa Jumalan luomistyötä oman ruumiinsa kautta.

Tämä havainto sai Arien aivan mykäksi. Hän huomasi olevansa suuren arvoituksen edessä, josta hän oli lukenut ja kuunnellut puheita ja luentojakin, ja joka oli aina kiinnostanut häntä. Tältä perustalta tuli Arien suhtautuminen naisen arvoitukseen, hän ei voinut katsella eikä kohdella heitä vain himojensa tyydytyksen kohteina. Hän kunnioitti Jumalan luomistyötä naisessa, joka ilmenee hänen kyvyssään synnyttää elämää, hoivata sitä ja huolehtia siitä oman mukavuutensa unohtaen.

Mutta oli vielä eräs asia, joka sai Arien hämmästelemään. Se liittyi naisen haluun näytellä itseään, hänen kiinnostuksensa siihen, miltä hän näytti, ulkomuotoonsa, kasvojensa ehostamiseen, vaatetukseensa.

Siihen liittyi vielä sekin, että naiset pukeutuvat usein, varsinkin nuoret heistä, asuihin, jotka on tarkoituksellisen huomiota herättäviä tai jopa kiihottavia. Siihen tietenkin vaikuttavat yleiset pukeutumistrendit, muoti ja halu samaistua muuhun joukkoon, mutta sittenkin, Arielle tuli usein tunne, että naiset tarkoituksellisesti halusivat herättää miesten huomion, että heissä asui halu vietellä, olla haluttu.

Arie mietiskeli näitä, ja hänelle jäi päällimmäiseksi tunne, että naisen äitiysvietti saa hänet etsimään parittelukumppania, eikä hän aina tämän viettinsä vetämänä pysty erottamaan valitsemansa kumppanin todellisia motiiveja eikä tunteita. Toisaalta tätä vielä hämmentää naisessa piilevä halu hoivata ja hoitaa, pyrkiä auttamaan silloinkin, kun hänen järkensä sotii sitä vastaan.

Tämä selittänee naisten kuvitelman, että he pystyvät omana antaumuksensa kautta muuttamaan miehen elämäntyylin, saamaan hänet vieroitetuksi alkoholista tai joistain muista hänen elämäänsä repivästä tavasta.

Tämän harhan ansiosta lukemattomat vaimot ovat huomanneet virheensä vasta sitten, kun ovat juuttuneet kiinni toisen, usein rikkinäisen ja elämänsä pilanneen ihmisen vangiksi.

On helppo luoda kiinteitä siteitä toisen ihmisen kanssa, mutta niistä irrottautuminen on raskasta ja usein tuskallista.

Arie mietiskeli, että ehkä tämä sama äitiysvietti sai naisen antautumaan ammatillisesti miehen halujen tyydyttäjäksi, prostituoiduksi, mutta huomattuaan erehdyksensä ei tiedä, miten siitä pääsee irti.

Kun Jumala loi kaiken elämän maan päälle, kunkin lajinsa mukaan, Hän antoi niille käskyn olla hedelmällisiä ja lisääntyä maan päällä.

Samoin, luotuaan ensimmäisen ihmisparin, Jumala antoi sillekin saman käskyn: Olkaa hedelmälliset, lisääntykää ja täyttäkää maa.

Ihmisen velvollisuuksiin kuului lisäksi tehdä maa itselleen alamaiseksi sekä vallita kaikkia maan päällä liikkuvia eläimiä kuten myös taivaan lintuja ja meren kaloja.

Mutta aluksi ihmisen ravintona olivat kasvit ja niiden siemenet ja hedelmät.

Toisessa ihmisen luomista käsittelevässä kohdassa kerrotaan, että Jumala pani ihmisen Edenin paratiisiin viljelemään ja varjelemaan sitä. Tämä viittaa siihen, että maata oli suojeltava jotain ulkopuolista uhkaa vastaan, jota ei lähemmin mainita. Hänellä oli vapaus tehdä mitä halusi ja syödä kaikkea mitä mieli teki, vain sillä varauksella, että hyvän ja pahan tiedon puusta syöminen oli häneltä kielletty. Paratiisissa oli myös ikuisen elämän puu, eikä siitä kielletty syömästä.

Kuten tekstistä ilmenee, Adam luotiin ensin, eikä hänellä ollut kumppaninaan toista ihmisolentoa, ei ketään, jonka kanssa keskustella. Eläimet olivat hänen seuranaan, mutta Adam oli kuitenkin yksinäinen. Tähän yksinäisyyden kaipuuseen Jumala teki Adamille ”sopivan” kumppanin, naisen, käyttäen hänen rakentamiseensa Adamista ottamiaan rakennusaineita, ”luu luusta. liha lihasta”.

Tämän perusteella voisimme arvioida, että Adamin suurin murhe paratiisissa oli sisäinen kaipaus, ja tätä kaipausta poistamaan Jumala rakensi Evan, ensimmäisen naisen.

Tämä huomio on erittäin tärkeä ja siihen pitäisi jokaisen ihmisen kiinnittää huomionsa, sekä naisen että miehen. Mies voi – kuten nainenkin – rakentaa ystävyyssiteen oman sukupuolensa edustajaan ja varmaan sellainenkin liitto tuo jonkinasteisen tyydytyksen jokaisessa ihmisessä piilevään kaipaukseen, mutta se ei sittenkään ole sitä, mitä Jumala halusi rakentaessaan Evan Adamin kumppaniksi.

Vain nainen voi tyydyttää miehen sydämessä piilevän kaipauksen, ja vain löytäessään oman paikkansa tämän kaipauksen tyydyttämisessä nainen kokee toteuttavansa Jumalalta saamaansa tehtävää ja kokevansa todellisen onnen.

Evan luomiskertomuksen yhteydessä käytetyn heprealaisen sanan ”azar”, apu tai auttaja, juureen kuuluu merkitys ympäröidä, suojella, avustaa. Voisimme ymmärtää, että naisen yksi tehtävä on ympäröidä ja suojella miehen sydäntä. Mies joutuu toimissaan moniin varallisiin ja elinvoimia rassaaviin tilanteisiin, ja hän tarvitsee lääkitsijää ja hoivaajaa saamiensa henkisten kolhujen ja mustelmien parantamiseksi. Nainen on varustettu tähän sopivaksi.

Samaten miehen luomisen yhteyteen sovitettu sana ”dabak”, liittyä, juurisanan merkitykseen kuuluu olla liitetty yhteen, seurata läheisesti. Siksi miehen tulee erottautua äidistään ja ”tulla yhdeksi” vaimonsa kanssa.

Vain nainen ja mies yhdessä voivat kokea uuden elämän syntymisen ihmeen ja kokea olevansa osana Jumalan suurta luomistapahtumaa. Heistä tulee yksi liha.

Tämä ei synny liitosta kahden samaa sukupuolta olevan kanssa, vaikka he olisivat kuinka läheisiä toisilleen, ja lisäksi se on vastoin Jumalan luomisjärjestystä.

Tässä ei ole kysymys seksuaalisesta tyydytyksestä, kysymys on paljon syvempi ja laajempi. Siihen kuuluu tietenkin fyysinenkin kiintymys ja sen tarpeitten tyydyttäminen, mutta se ei ole pääasia.

Emme todellakaan tiedä, mitä kielletyn puun hedelmän syömiseen liittyi, mutta se, että sen kiellon rikkomisen seurauksena nainen sai tuskalliset synnytyskivut ja Adam rasittavan työvelvollisuuden vihjaavat, että kysymyksessä olisi ollut fyysisen kiellon rikkominen. Sen seurauksena myöskin ihmisen fyysinen olemus on tuomittu tuhoutumaan, liha ja veri ei voi periä Jumalan valtakuntaa. (1.Kor.15:50)

Ensimmäisen ihmisparin lankeemuksen seurauksena käärme, joka oli vietellyt Evan lankeamaan ja saanut myös Adamin lankeamaan samaan syntiin, kirottiin kulkemaan aina ryömien maata pitkin. Maa kirottiin siten, että Adam joutuisi ”otsansa hiellä” hankkimaan leipänsä orjantappuroita ja ohdakkeita kasvavaa maata viljellen.

Tämän jälkeen ihmisen ruokavalioon tuli myös liharuuat, mistä ei mainita ennen sitä.

Mutta elämän puusta ihminen ei enää voinut syödä. Hänen elämäänsä olivat tulleet sairaudet ja kuolema. Adam antoi vaimolleen nimen Havva (Eva), koska hän oli kaiken elämän (hai) äiti.

Nainen alistettiin nyt miehen tahdon alle hänkin.

Mutta syntiin lankeemuksen seurauksiin kuului muutakin. Jumala sanoi Evalle: ”Mieheen on sinun halusi oleva.” Sana haluta on hepreaksi ”teshukah”, oikoa, venytellä, oikaista pitkäkseen, antaa myöten, haluta. Sen juurisana on ”shuk”, vuotaa yli (kuten neste) tai juosta perässä, kastella.

Lankeemuksen seurauksena ihmisen elämään tuli himo, haluta jotain seurauksista välittämättä. Tämä selittänee naisen halun paljastaa itseään, hän haluaa olla haluttu; torjutuksi joutuminen kauhistuttaa häntä, mistä VT:n Potifarin vaimon yritykset vietellä kotiorja Josef ja hänen raivostaan tullessaan torjutuksi on kuvaava esimerkki. (1.Ms.39. luku)

Mies puolestaan nauttii valloittajan ominaisuudestaan, vaikka se tulisikin viettelyn kautta.

Tätä sanaa ”halu, haluta”, käytti Jumala varoittaessaan Kainia tekemästä väärin: ”Jos teet huonosti, niin synti väijyy ovella ja sen halu on sinuun.” Himo oli tullut osaksi ihmisen elämää. (1.Ms.4:7)

Nykyinen perintötiede tutkii ihmisen perintötekijöitä. Tiede on pystynyt haarukoimaan ihmisen perintötekijät, niiden asettuminen määrättyihin kromosomeihin. Kuten on tunnettua, viimeinen kromosomipari, joko kaksi X-kromosomia tai X ja Y kromosomipari määrittelee ihmisen sukupuolen.

Kaksi X-kromosomia synnyttävät naisen, X ja Y yhdessä synnyttävät miehen.

X-kromosomit vaihtavat keskenään perintötekijöitään, joten eräällä tavalla maailman kaikki naiset ovat sukulaisia toisilleen. Täten myös heidän naiselliset ominaisuutensa vahvistuvat.

X ja Y kromosomi eivät koskaan vaihda perintötekijöitään. Ne kulkevat Y-kromosomissa aina isältä pojalle, ovat tehneet niin Adamista lähtien. Siten maailman jokainen mies voi seurata perintöään suoraan Adamiin saakka, eikä siihen kukaan ulkopuolinen nainen tai mies ole vaikuttanut tai voi vaikuttaa millään tavoin. Näin tapahtuu ja on tapahtunut aina, ellei kromosomi ole jollain tavoin vioittunut tai kokenut mutaation jossain vaiheessa. Tämä koskee vain sitä perimää, joka on tallennettu Y-kromosomiin, kaikki muut kromosomiparit vaihtavat perintötekijöitään.

Voisimme olettaa, että tähän Y-kromosomiin on tallennettuna Jumalan Adamille antamat käskyt, ohjeet ja varoitukset. Ne koskevat siten jokaista miestä ja ovat todistuskappaleena hänestä, joko puolesta tai vastaan. Tämän perusteella hänet tuomitaan tai vapautetaan, eikä Jeesuskaan sanonut tulleensa tuomitsemaan maailmaa, vaan että maailma Hänen kauttaan pelastuisi, mikä oli välttämätön. Ilman sovitusta yksikään ihminen ei voi seistä Jumalan tuomioistuimen edessä.

Voisimme olettaa, että Adamilla ja Evalla ennen syntiinlankeemusta oli henkisiä ja fyysisiä ominaisuuksia, jotka heiltä poistettiin lankeemuksen seurauksena. Onhan tunnettua, että ihminen pystyy käyttämään vain muutaman prosentin aivokapasiteetistaan. Mutta joskus joillekin ihmisille näyttää jääneen kuin jokin ”aivokapasiteetin luukku” auki, minkä johdosta heillä on kykyjä, joita ihmisellä ei normaalisti ole. Jollakin on kyky suorittaa päässä monimutkaisia laskutoimituksia, mihin vain suuret tietokoneet pystyvät, tai jollakin soi musiikki aivoissaan, jota hän vain kopioi paperille.

Ehkä perintötiede pystyy jossain vaiheessa tutkimaan, mitä Y-kromosomiin tallennetut käskyt ovat ja millä tavoin ne miehen elämään liittyvät, kuten myös naisen X-kromosomin salaisuudet.

Tässä vaiheessa voimme vain todeta asian ja hämmästellä Jumalan tarkoitusten ja luomistyön salaperäisyyttä ja syvyyttä.

ANNE

Arie paneutui lukuihinsa uudella innolla. Lisäksi hän hakeutui useisiin tilaisuuksiin ja löysi myös raamattu- ja rukouspiirinkin, jonka hän tunsi omakseen.

Hän ihmetteli kevyttä oloaan, josta oli kokonaan poistunut se sisäinen este ja painolasti, joka oli aiemmin rajoittanut hänen elinpiiriään. Hänellä tuntui olevan tarmoa ja voimia aivan eri tavalla kuin ennen.

Arien mielikuvat olivat myös selkiintyneet.

Hän ei enää räpistellyt ajatuksissaan satunnaisten tuttaviensa kanssa eikä leikitellyt likaisissa mielikuvissa heidän kanssaan, kuten hän aiemmin oli tehnyt. Hän ei tuntenut tarvetta siihen.

Annen kuva alkoi entistä useammin työntyä hänen ajatuksiinsa, ja hän päätteli, että sen tarkoituksena oli muistuttaa häntä ottamaan yhteyttä häneen, mikä oli katkennut täysin.

Hän ei tiennyt, mikä Annen tilanne oli, opiskeliko hän edelleen ja oliko hän vielä vapaa.

Arie otti kirjeellä yhteyttä Anneen, joka ilahtuneena ilmoitti olevansa kiinni ylioppilaskirjoitusten ja koulun lopputenttien kimpussa ja ehdotti, että Arie tulisi hänen ylioppilasjuhlaansa, mikäli hän selviäisi tenteistään. Tämä sopi Arielle hyvin, sillä hän oli itsekin kiireinen valmistautuessaan useisiin tentteihin kevään aikana.

Suomen alkukesä oli juuri niin ihana kuin se vain voi olla. Koivut olivat juuri saaneet helakanvihreät lehtensä ja tuomet olivat kukalla. Oli kukkia ja linnunlaulua pesäkiireittensä ohella.

Artie osti kimpun tulipunaisia ruusuja, kuten vanha perinne edellytti ja antoi ne juuri leivotulle ylioppilaalle, Annelle, joka puhdas valkoinen lakki sievästi vähän toiselle korvalle kallistettuja posket jännityksestä punottaen kiitti Arieta suloinen hymy huulillaan, olihan yksi virstanpylväs nuoren elämässä juuri täyttynyt.

Arie katseli ihmetellen ystäväänsä. Anne oli aikuistunut, oli saanut lisää varmuutta ja hänen piirteensä olivat saaneet lisää kiinteyttä. Hän oli pukeutunut suloisen vaaleanpunaiseen ja valkoiseen pukuun, jota somisti vaaleansininen harsomainen huivi. Anne oli jopa lievästi punannut huuliaan, mikä sekin oli uutta.

Anne oli kaunis, totesi Arie itsekseen, kaunis ja ihailtava. Hän oli huoliteltu ja tyylikäs, mitä valkoisen ylioppilaslakin alta pilkistelevät vaaleat kiharat korostivat.

Anne pyysi Arieta tulemaan hänen lakkiaisjuhliinsa, mutta Arie vähän aristeli. Lopulta hän lupasi tulla käväisemään kakkukahvilla, mutta kieltäytyi muusta. Annen sukulaiset ja ystävät olivat tulossa eikä Arie halunnut sekaantui heihin. Hän tunsi olevansa siinä joukossa ulkopuolinen.

Anne kertoi, että hänen vanhempansa olivat kustantaneet hänelle laivamatkan Turun saaristoon.

Arie sopi Annen kanssa, että he tapaisivat toisensa juhannusjuhlien aikaan.

Suomen kesä on silloin suloisimmillaan, on juhannusruusujen ja unettomien öitten aika, jolloin päivä ja yö syleilevät toisiaan pystymättä irrottautumaan toisistaan.

JUHANNUSTAIKAA

Arie meni hakemaan Annea tämän kotoa hyvissä ajoin ennen juhannusjuhlien alkua.

He olivat suunnitelleet menevänsä jonnekin rannalle juhannusjuhliin tai ehkä saareen, jos ilma oli kaunis ja otollinen.

Mutta kuten juhannuksen aika usein on Suomessa, ilma muuttui viileäksi ja päivän mittaan sateli hiljalleen.

Tämä tulisi aiheuttamaan muutoksia heidän suunnitelmiinsa, ja Arie kehotti Annea varaamaan lämpimiä vaatteita mukaansa, kaiken varalta.

Onneksi sade kuitenkin loppui iltapäivällä, mutta sää oli edelleen viileähkö.

Arie ja Anne kävivät ensin katsomassa yleistä juhannusjuhlaa, jonne oli kerääntynyt runsaasti ihmisiä, etupäässä nuoria, joilla oli jo riehaantunut juhlatunnelma.

Arie pyysi, että he lähtisivät kävelemään rantaa pitkin, pois yleisöjoukosta. Tämä oli myös Annen ajatuksena, he eivät tunteneet halua osallistua yleiseen meluisaan juhlintaan, he halusivat rauhaa ja aikaa tutustumiseen toisiinsa vuosien katkon jälkeen.

Anne käveli Arien vierellä vilkaisten silloin tällöin häneen kuin ihmetellen.

Lopulta hän puki ajatuksensa sanoiksi.

- Kuule, Arie, mitä sinulle on tapahtunut?

- Miten niin? Onko minussa jotain vikaa?

- Ei mutta sinä olet jotenkin erilainen.

- Millä tavalla erilainen?

- Sinä olet vapaampi, kireys ja jännittäminen on poissa.

- Hyvä kun huomasit. Aioinkin kertoa sinulle siitä.

Arie aloitti hetken mietittyään kertomalla suhteestaan äitiinsä, hänen kuolemastaan ja omasta järkytyksestään. Hän kertoi eristyneisyydestään, kapinastaan ja syytöksistään Jumalaakin vastaan, masennuksestaan.

Anne käveli hänen rinnallaan, heittäen silloin tällöin pienen kysymyksen tai huomion, mutta ei muuten puuttunut Arien kertomukseen. Heidän välilleen oli muotoutumassa aivan uudenlainen side, yhteisymmärrys, jota he eivät olleet koskaan ennen kokeneet. Heidän kätensä ja hartiansa koskettivat välillä toisiaan, välillä loitontuen sen mukaan, miten heidän kulkemansa polku antoi myöten.

Arie keskeytti puheensa miettien, uskaltaisiko hän kertoa kaikesta, vapauttamiskokemuksestaan.

- Miten sinä pääsit siitä irti?

- Minä kävin läpi näitä asioita kahdenkeskisissä keskusteluissa.

- Kävitkö sinä psykiatrilla vai miten se tapahtui?

Tämä auttoi Arien tekemään ratkaisun, ja hän kertoi sisäisestä etsinnästään, hapuilustaan, käynneistään uskonnollisissa kokouksissa ja lopulta sielunhoitajastaan.

- Onko sinusta tullut uskovainen?, kysäisi Anne varovaisesti ja epätietoisena.

- En tiedä, ei ehkä sillä tavoin, tai ehkä minä olen ollut sitä tavallaan aina, mutta vasta silloin aloin ymmärtää sitä.

- Voi hurja, on sinulla ollut vaikeaa. Ymmärsin, että jotain oli muhimassa sisälläsi, mutta en koskaan tiennyt, miten syvällä sinä olit.

- Kuule Anne, olen nyt kiusannut sinua näillä omilla murheillani. On juhannusyö, on juhla-aika, unohdetaan nämä ikävät asiat ja nautitaan kesästä ja ihanasta illasta. - Ja toisistamme, lisäsi Arie hiljaa itsekseen, uskaltamatta sanoa sitä ääneen.

Arie pysähtyi ja otti Annen käsistä kiinni kääntäen hänet itseään vasten. He katselivat toisiaan tuntien olevansa lähempänä kuin koskaan ennen. Arie katseli ihastuneena Annen herkkiä ja hienoja piirteitä, hänen vaalean tukkansa loivia kiharoita, nauravia silmiä, punertuvia poskia. Arien mielestä hetki oli melkein uskonnollisen herkkä ja harras, hauras, jota ei tehnyt mieli rikkoa millään tavoin.

He jatkoivat hidasta kävelyään Suomen suven illassa, auringon painuessa juuri ja juuri metsänrannan taa, mutta kuin odottaen ponnahtavansa sieltä uudelleen esille.

He olivat kuin osa hämmentävää, salaperäistä luontoa.

Oli lähellä keskiyötä, valo oli hämyisä, ei yö eikä päiväkään, jotain sellaista, mitä etelän maissa kutsutaan siniseksi hetkeksi, mutta joka siellä kestää vain pari minuuttia. Tämä hetki ei ollut sininen, se oli paremminkin hämyisän valkoinen, utuinen, jossa ääriviivat sekoittuivat epämääräisiksi mutta kuitenkin silmin erotettaviksi, ja sitä kesti tunnin parin ajan, kunnes auringon nouseva kilo aloitti uuden päivän.

Juhannusjuhlien äänet kuuluivat jossain taustalla heikkoina, mutta he tuskin huomasivat sitä. He kävelivät hiljalleen sateen kostuttamaa polkua, sinisen järven pilkottaessa peilityynenä koivun runkojen välissä peilaten vastarannan tummaa metsää kalvoonsa. Hämähäkkien kutomat taidokkaat pyydykset koristivat heidän polkuansa heikossa valossa erottuen kuitenkin selvästi tummaa taustaa vasten.

Yksinäinen kala polskautti silloin tällöin hiljalleen sulautuvat renkaansa veteen ja rauhaton lokki etsiskeli yöllistä välipalaa lähellä veden pintaa lentäen, siivet melkein veden pintaa viistäen.

Linnut olivat lopettaneet päivittäisen touhukkaat ruuanhankintansa ja lirkutuksensa, vain jokunen musta rastas kuulutti välillä omaa moni-ilmeistä säettään ja yölintu huhuili syvällä metsässä.

Muuten oli hiljaista ja rauhallista, kuin luontokin olisi hiljennyt kesän valoisaan juhlaan.

Kertomus jatkuu.