USKALTAISKOHAN6

SELKIINTYMISTÄ

Arie jatkoi opintojaan, jotka etenivät rutiininomaisesti yliopiston laatiman ohjelman mukaan.

Hänellä ei juuri ollut yhteyksiä isänsä kanssa, koska lapsuuden koti ei tuntunut enää samalta kuin ennen. Sitä hallitsi vieras ihminen, johon Arie ei ollut pystynyt luomaan läheisiä yhteyksiä. Ei heillä ollut riitaisuuksia, mutta Arie eli omaa elämäänsä ja antoi sen vapauden isälleenkin, jonka kanssa hän enemmän piti yhteyttä, enimmäkseen vain puhelimen välityksellä.

Annen kanssa Ariella ei juuri ollut yhteyksiä, he tapasivat ohimennen keskustelupiirissä, siinä kaikki.

Kyllä Arien mieltä usein raapaisi viiltävä ikävä, hän kaipasi heidän läheistä keskusteluaan ja vain sitä, että sai olla lähellä toista ihmistä.

Aapon piiristä Arie sai hälyttäviä uutisia. Sen piirin vetäjän nähtiin ajavan kalliilla autolla esikuntansa seuraamana. Hän kierteli maakunnissa liikeasioissa, mikä tarkoitti sitä, että hän kävi peräämässä hänelle luvattuja perintöjä ja maksuja.

Arie ihmetteli mielessään, olikohan tämä henkilö käynyt Annenkin kotona vaatimassa maksuja. Hän ei kuitenkaan katsonut sopivaksi mennä asiaa tiedustelemaan Annelta itseltään.

Siitä keskustelu- tai rukouspiiristä oli tullut liikeyritys.

Eräänä päivänä Arie törmäsi kadulla entisen ystäväänsä Raijaan, jota hän ei ollut nähnyt muutamaan vuoteen. He keskustelivat ja vaihtoivat kuulumisia, joista Arie sai tietää, Raijan työskentelevän jossain Suomen itäosassa. He sopivat tapaamisesta Raijan luona hänen kaupunkiasunnossaan.

Arie meni ostamansa pienen kukkapuskan kanssa Raijan asunnolle. Raija oli tullut kaupunkiin hoitamaan joitain asioitaan ja sanoi viipyvänsä siellä viikon pari.

Keskustelu sujui helposti ja luontevasti kuten vanhan tuttavan kanssa voi olettaakin, olihan heillä kuitenkin paljon yhteisiäkin muistoja eikä heidän välilleen ollut jäänyt mitään selvittämättömiä asioita.

Raija ei mielellään suostunut kertomaan paljon yksityiselämästään, hän vältteli käsittelemästä elämäänsä Itä Suomessa, mutta Arie sai käsityksen, että hänellä oli siellä miesystävä.

Illan ollessa jo kääntymässä yön pimeydeksi Raija esitti Arielle suoran pyynnön, joka sai Arien ensin täysin mykäksi. Hän sanoi yksinkertaisesti: ”Arie, ota minut.”

Lopulta Arie sai itsehillintänsä takaisin, joka oli heilahtanut jonnekin ekstaasin ja hurmion rajoille. Arie ensin kakisteli, mutta lopulta hän sai sanottua: ”Kuule Raija, kyllä minä haluaisin sen tehdä, mutta minä luulen sittenkin, että meidän on parempi jättää se tekemättä. Tulet vielä joskus kiittämään minua siitä.”

Arie oli joutunut tilanteeseen, jossa kaikki vaihtoehdot ovat huonoja tai hyviä, riippuen siitä, millä mitalla niitä mitataan. Jos hän olisi myöntynyt, hänelle olisi tullut tunnonvaivoja jälkeen päin.

Toisaalta, kieltäminen oli raakaa. Sanotaan, että jos nainen ilmoittaa haluansa antautua miehelle, kieltäytyminen siitä on suuri loukkaus naisellisuutta vastaan. Nainen on siinä vaiheessa antanut kaiken kunniallisuutensa miehen mitattavaksi.

Raijan mielessä risteilivät tunteet, jotka muuttuivat vihasta hyljätyn ja loukatun tunteiksi, ja toisaalta myöskin varmuudeksi siitä, että Ariella oli toinen nainen, jolle hän halusi säästää itseänsä. Raija ei kuitenkaan ollut raivostuvaa tyyppiä, eikä hän alkanut heitellä esineitä tai raapia toisen kasvoja, kuten joku toinen nainen siinä tilanteessa. Hän vain mutisi hiljaa: mene sitten sen toisen luo.

Mutta hän kärsi hiljaa sisässään pettymyksensä. Eihän hän voinut tietää Arien sielun elämästä eikä Arie ollut siitä mitenkään puhunut. Raija ei tiennyt, että Arielle kysymys oli hengellinen, hänen elämäänsä ohjasivat korkeimman arvomaailman perusteet, eivätkä vapaat suhteet kuuluneet niihin.

Mutta ei tämä ratkaisu ollut helppo Ariellekaan.

Hän tiesi, että hän tulisi myöhemmin moittimaan itseään, ettei suostunut Raijan pyyntöön.

Mitä siinä sitten olisi ollut väärin? Eivätkö kaksi yksinäistä ihmistä saa nauttia toistensa seurasta ja yrittää täyttää toisen toiveet? Olihan hänkin yksinäinen nyt, kun Anne oli poissa.

Eikö hänellä olisi ollut sama oikeus kuin kaikilla muillakin miehillä, sillä hän oli varma siitä, ettei moni mies hänen asemassaan olisi kieltäytynyt.

Tämä oli taas niitä ratkaisuhetkiä, jotka vaativat nopeita päätöksiä, tilanteita, jotka eivät koskaan toistuisi samalla tavoin.

Oliko hän menetellyt tyhmästi? Vai oliko hänen päätöstään kieltäytyä ohjannut jokin korkeampi päämäärä? Sisältyikö tähän kieltäytymiseen alitajuinen tarve välttää tekemästä syntiä?

Hän muisti Raamatun kohdan, jossa kerrotaan Mooseksesta, miten hän kieltäytyi hetkellisestä nautinnosta synnistä samaistuen alistettuun ja orjuutettuun kansaansa ja hyläten houkutuksen tulla kutsutuksi faraon tyttären pojan nimellä. Tässä viitataan siihen, että Mooses alistui ”Kristuksen pilkkaan”, jonka perusteella jotkut katsovat, että Mooseksella oli ennakkonäky Kristuksesta. (Heb.11:25)

ANNE JA ARIE

Arie ei nähnyt Annea moneen kuukauteen. Joskus hän vilahti kiireissään pyrkien ehtimään luennolle tai johonkin muuhun tehtävään, mutta ainakin hän näytti edelleen opiskelevan, mikä sekin oli hyvä.

Arie istahti yliopistonsa puistikon viereen sijoitetulle penkille antautuen omien ajatustensa lentoon edes takaisin, kuten itse tahtoivat. Hän ei kiinnittänyt juuri mitään huomiota ympäristöönsä eikä havahtunut päivähaaveistaan ennen kuin hän kuuli tutun äänen mainitsevan nimeään.

Arie kääntyi nopeasti sinne päin, mistä ääni tuli ja havaitsi ilokseen, että se oli Anne.

Arie nousi rivakasti penkiltään ja tervehti Annea tarkastellen samalla kiinteästi hänen kasvojaan.

Hän pani merkille, että Annen piirteisiin oli tullut jotain vierasta, jotain kylmää ja ilotontakin.

- Hei Anne, onpa kiva nähdä Sinuakin. Mitä Sinulle kuuluu?

- Arie, minä haluan jutella Sinun kanssasi. Mutta ei nyt, minulla on tunti alkamassa.

- Kerro vain paikka ja aika, niin minä tulen sinne ilman muuta.

He sopivat tapaamisesta Annen asunnolla, joka oli lähettyvillä ja jonne voi vapaasti mennä ilman, että vuokraemäntä sitä paheksuisi.

Tapaaminen Annen kanssa oli lyhyt ja äkillinen ja tuntui kuin unennäöltä Arielle. Hän oli ollut niin syvästi mietteissään, ettei ollut ollenkaan huomannut Annen tuloa ja sitten hän oli jo mennyt. Kaipa se kuitenkin oli todellinen, hän päätteli itsekseen. Haaveilu oli kuitenkin katkennut eikä hän halunnut jatkaa sitä.

Arie osti tulipunaisen ruusun, yhden vain, ja sen kanssa hän käveli Annen oppilasasunnon ovelle ja koputti. Anne tuli välittömästi ovelle, ikään kuin hän olisi ollut odottamassa Arein tuloa.

Arie sanoi hätäiset tervehdykset ja ojensi ruusun Annelle, joka posket punehtuen vei ne välittömästi keittokomeroonsa ja asetti lasimaljakkoon.

Arie tunsi olonsa jotenkin vaivautuneeksi, hän ei oikein tiennyt, mitä pitäisi sanoa ja mistä olisi parempi olla hiljaa. Mutta Anne pelasti tilanteen käymällä suoraan asiaan.

- Arie, voitko antaa minulle anteeksi typeryyteni?

- Mistä minun pitäisi antaa anteeksi? Eikö minun pitäisi ensin pyytää anteeksi sinulta?

- Minä käyttäydyin kuin pahinkin kakara. Luulin, että se piiri, jonne Aapo minut vei, oli todellinen ja aito, joka oli saanut tehtävän Jumalalta. Ja sen piirin johtaja, se Tuomo, käyttäytyi kuin syvällinen hengellinen johtaja. Hän aloitti aina kokoukset rukouksella ja mielellään piti lyhyen raamattutunnin ennen kuin kokoukset ja keskustelut aloitettiin. Hän lateli minulle kohteliaisuuksia, kertoi, miten ihastuttava ja aito kristitty minä olen, miten viisas ja järkevä ja syvällinen, ja miten Jumala on valinnut minut erikoiseen tehtävään toimia hänen läheisenä neuvonantajanaan ja profeettanaan. Se kaikki tuntui niin hyvältä, se hiveli minun heikkoa itsetuntoani, sillä ei kukaan ollut puhunut minulle sillä tavalla. Ei hän lähennellyt minua suoraan, mutta ennen pitkää sain tuntuman, että hänen jumalansa oli valinnut minut toimimaan myös hänen naisenaan. Hän sipaisi silloin tällöin hiuksiani tai käsivartta ja katsoi minua kuin arvioiden, joka olisin kypsä seuraavalle asteelle hänen valloituksessaan.

Anne puhui kuin suuressa hädässä, ei ehtinyt edes vetää henkeä välillä. Hänelle oli kasautunut suuri möykky asioita, joita hän oli sisimmässään pohtinut ja jotka olivat askarruttaneet häntä, mutta joista hän ei ollut hiiskunut kenellekään. Mutta mietittyään hetken Anne jatkoi yhtenä ryöppynä:

- Olin siinä määrin hänen vaikutusvaltansa alla, että vaikka tunsi ja tiesin, ettei minulla ollut sellaista

profetian lahjaa kuin hän antoi ymmärtää ja odotti, minä pusersin kuitenkin jotain, josta tiesin itse,

ettei se ollut Hengen sanomaa. Ihminen pystyy tuomaan oman sielullisuutensa voimasta tällaistakin.

Tätä jatkui kuukausikaupalla, kunnes sitten sattumalta kuulin toisen tytön, joka myös kävi uskollisesti

piirissä, kertovan ystävälleen, mitä Tuomo puhunut hänelle, hänen syvällisyydestään ja

viisaudestaan ja viehättävyydestään ja miten Jumala olin valinnut hänet toimimaan hänen läheisenä

uskottunaan. Melkein samoilla sanoilla, kuin hän oli puhunut minulle. Se sävähdytti minua, aloin

tosissaan miettiä ja muistella kaikkia puheitani hänen kanssaan. Lopullinen herätys tuli, kun Tuomo

ehdotti suoraan, että menisimme hänen asuntoonsa, että hän oli varannut sinne viiniä ja pientä

purtavaa. Luulin, että kysymys oli hänen lähipiirinsä tapaamisesta ja tunsin olevani imarreltu, kun

hän kutsui minutkin siihen mukaan. Kun menin sinne, Tuomo oli pukeutunut eräänlaiseen

väljään kotiasuun, himmentänyt valot ja hiljaisen musiikin soidessa toivotti minut tervetulleeksi

kotiinsa. Ilmapiiri oli todellakin tenhoava ja olisi hämmentänyt kenen hyvänsä opiskelijatytön pään,

ainakin minusta tuntui niin. Istuin ihanan pehmeään nojatuoliin ja katselin ympärilleni. Kaikesta näkyi,

ettei varoja oltu säästetty sen sisustamisessa. Tuomo ojensi minulle viinilasin, viini oli hienoa ja

täyteläistä, joka tuoksui vahvasti hedelmälle. Siemailin sitä itsekseni ja kilistin Tuomon kanssa, joka

puhui pehmeällä ja leikkisällä äänellä, kuin käärmeenlumoaja, totesin myöhemmin. Ihmeteltyäni aikani, missä muut vieraat viipyivät, uskalsin lopulta kysyä asiaa. Tuomo kumartui minuun päin ja sanoi pehmeällä hunajaisella äänellä: ”Sinä olet minun ainoa vieraani tänä iltana. Halusin tutustua sinuun lähemmin, ja tämä ilta on varattu meille.” Viini oli voimakasta, ja hyvänmakuista, ja tunsin, miten se alkoi vaikuttaa minuun. Juttelimme kaikenlaista, ja sen aikana Tuomo esitteli minulle huimaavia näköaloja ja tulevaisuuden suunnitelmia, joissa minulla tulisi olemaan tärkeä osa. Se kaikki tuntui hyvältä ja houkuttelevalta, enkä osannut esittää mitään vastaväitteitä. Mutta sitten Tuomo alkoi vihjailla, että hän haluaisi tutustua minuun lähemmin myös fyysisesti, kuten hän asian ilmaisi. Aluksi en osannut kiinnittää siihen suurempaa huomiota, ehkä siksikin, että pääni alkoi olla sekaisin voimakkaasta viinistä, johon en ollut tottunut.

Mutta sitten Tuomo alkoi käydä suoraan asiaan, ja se sai minut lopulta tajuamaan, mihin hän pyrki. Sanoin suoraan, että jos hän haluaa minut seksikumppanikseen, minä olen siihen väärä ihminen. Silloin Tuomo aivan kuin räjähti. Hän heitti suoraan kasvoilleni kaiken, miten hän oli suosinut minua ja nostanut minut uuteen korkeuteen, josta olin vain uneksinut, ja miten olin ollut halukas antautumaan hänen hyväksymisensä syleilyyn ja miten hän oli uskoutunut minulle ja miten minä olin suostunut kaikkeen ja kaikessa noudattamaan hänen tahtoaan, ja miten hän oli varannut kalliista ajastaan kokonaisen illan vain minua varten, ja miten minä nyt rikon kaiken lapsellisella käytöksellä.

Onneksi hän ei enää vedonnut Jumalan tahtoon, se olisi ollut liian paksua.

En tiedä, miten sain itseni nousemaan ylös syvästä nojatuolista ja pakenemaan ulos asunnosta. Muistan vain, että heräsin kuin unesta kadulla kulkien jonnekin ilman päämäärää.

Anne vaikeni yhtämittaisen purkauksensa jälkeen. Kyyneleet alkoivat vieriä hänen poskilleen ja hän aivan kuin painautui syvemmälle turvaan tuoliinsa.

Arie ei ollut keskeyttänyt Annea missään vaiheessa, hän tunsi syvää järkytystä katsellessaan Annen kärsimistä, sillä hän todella kärsi, kärsi pettymystään ja lapsellisuuttaan sydänjuuriaan myöten.

- Kuule Anne, minä luulen, että sinä olit joutunut vieraan voiman valtaan, jota sinä et ollut osannut

tunnistaa. Luulen todellakin, että siinä piirissä toimii henkivalta. Hengessäni tunsi, että olit suuressa vaarassa ja rukoilin kaiken aikaa, että selviäisit sieltä ilman pahempia sielun vammoja.

- Voitko sinä antaa minulle anteeksi? Kaiken aikaa tunsin, että minä jollain tavoin kuulun sinulle, enkä

koskaan olisi halunnut mennä toisen pojan mukaan. Olen ollut typerä ja käyttäytynyt kuin perhonen,

joka lentää kohti tulta sen valon ja lämmön houkuttelemana eikä osaa varoa. Jokin kuitenkin varjeli

minua kaikessa, etten antautunut kiinteämpään yhteyteen sen piirin kanssa. Jos olisin sen tehnyt,

mikään ei olisi pelastanut minua.

- Anne älä sano noin. Muistathan, että olet antanut lupauksen kuulua Herralle kokonaan, ja Hän itse

sanoi, ettei kukaan voi ryöstää Hänen kädestään sitä, jonka Jumala on Hänelle antanut. Kun sinä menit pois minun läheltäni, tunsin suurta tuskaa siitä, koska tiedän sinun ja minun yhteyden olevan Jumalalta. Lopulta sain rauhan, kun Jumala näytti minulle, että Hän halusi tämän kautta opettaa sinulle jotain syvempää, sitä, että kaikkein tärkein asia on yhteys Jumalan kanssa, kaikki muut asiat ovat vain kehäpiiriin kuuluvia, mutta keskus on Jumala itse.

- Niin mutta kun se Tuomo esitti kaiken siten, että hän oli saanut tehtävän Herralta itseltään, ja että meidät kaikki oli kutsuttu mukaan siihen tehtävään. Ja hän oli niin syvällisen tuntuinen, aina sanoi hakevansa Herran neuvoa kaikkeen, se oli kaikki niin selkeää mutta jälkeenpäin niin sekavaa.

- Niin Anne, niinhän se käärme vietteli Eevan siellä Edenin puutarhassa. Se kertoi Eevalle, miten hän oli ymmärtänyt väärin Jumalan käskyn olla syömättä hyvän ja pahan tiedon puusta, ettei siitä suinkaan ole seurauksena kuolema, vaan silmien avautuminen, miten viisaaksi ja ymmärtäväiseksi hän tulisi syötyään puun hedelmää. Ja Eevan näki, että puu oli hyvä ja kaunis ja pystyisi antamaan hänelle kaikkea sitä, mitä käärme lupasi. Eikä Eeva pystynyt vastustamaan kiusausta. Kuule Anne, ehkä Adam ei kiireissään ollut ehtinyt hoitaa Eevan sielua, ei kertoa hänelle, miten hyvä ja kaunis hän oli ja miten hän rakasti häntä. Ja minä pyydän anteeksi sitä, etten ollut osannut kertoa sinulle, miten kaunis ja suloinen sinä olet, miten syvästi sinua rakastan. Että olet kuin osa sieluani.

Anne kuunteli Arien puhetta suu raollaan. Hän aivan kuin ahmi jokaisen sanan, jotka tuntuivat koskettavan hänen sydämensä herkimpiä alueita. Anne aivan kuin suli, jännitys ja pettymyksen aiheuttamat kärsimysten ja tarkoituksettomuuden juonteet oikenivat hänen kasvoillaan. Hänen kasvoilleen levisi ihastuksen ja anteeksiannon syvä pehmeys.

Arie katseli Annen kasvojen ilmeitten muutosta ihmeissään. Suuri ihme oli todellakin juuri tapahtunut. Kadoksiin joutunut lammas oli löytänyt tien takaisin lammastarhaan toisten joukkoon.

ARIE ja Anne olivat ensimmäistä kertaa joutuneet kasvokkain tuon todellisuuden kanssa, jota ei voi normaalein aistein havaita eikä huomioida ja joista Paavali puhuu kirjeessään efesolaisille. (Ef.6:12)

Pyhän Hengen antamalla erityisellä armolahjalla varustetut ihmiset pystyvät aistimaan tuon vieraan hengen läsnäolon ja paljastamaan sen laadunkin, mutta kuten on muittenkin henkiä koskevien asioitten kanssa, tavallinen, luonnollinen ihminen ei edes osaa kiinnittää niihin mitään huomiota.

Tätä aluetta koskevat samat lait ja lainalaisuudet kuin esim. ihmisen ja Jumalan välistä suhdetta.

Ihminen ei pysty millään tavoin omilla aisteillaan tai mittareillaan todistamaan Jumalan antamien käskyjen ja määräysten todellisuutta, mutta Jumala on kuitenkin antanut siihen selvän vihjeen: ”Tuokaa täydet kymmenykset varasto-huoneeseen, että Minun huoneessani olisi ravintoa, ja siten koetelkaa Minua, sanoo Herra Sebaot, totisesti Minä avaan teille taivaan ikkunat ja vuodatan teille siunausta ylenpalttisesti.” (Mal.3:10)

Tämä kaikki voi tuntua hullulta ja useimmat meistä niin ajattelevatkin, mutta ihminen ei voi mitään sillekään, että nämä lait ja lainalaisuudet ovat olemassa, riippumatta siitä, uskommeko me niihin tai emme. Ihminen tuntee aivan samaa epätodellisuutta astuessaan sisään maailmaan, jossa häntä kehotetaan seuraamaan ohjeita ja opetuksia, joitten todellisuus nähdään vasta kun niitä noudattaa. Tämä saa monen ihmisen arkailemaan, koska kysymys muistuttaa hyppäämistä jonnekin, josta ei tiedä, onko siellä kovaa maata vai ei.

Jeesus Nasarealainen sanoi saman asian näin: ”Minun oppini ei ole Minun, vaan Hänen, joka on Minut lähettänyt. Jos joku tahtoo tehdä Hänen tahtonsa, tulee hän tuntemaan, onko tämä oppi Jumalasta, vai puhunko Minä omiani.” (Joh.7:16-17) Lukemattomat ihmiset ovat ottaneet tuon uskallusta vaativan askeleen ja tulleet iloisesti yllättyneiksi ja ihmetelleet, mikseivät he aiemmin sitä huomanneet. Useimpien totuutta etsivien ongelmana on kuitenkin halu nauttia kaikista lihallisista nautinnoista, joista he eivät halua luopua ja joita he uskovat Jumalan heiltä kieltävän.

Lopultakin tässä on kysymys kuuliaisuudesta Jumalan tahtoon tai kapinasta Häntä vastaan.

Arie läpäisi tässä tietämättään toisen vaikean valintatilanteen.

Jos hän olisi antanut myöten normaalille inhimillisille tunteille, hän olisi antautunut katkeruuden, syyttelyn ja mustasukkaisuuden valtaan. Mutta samalla hän olisi katkaissut mahdollisuuden sitoa vaurioituneet siteet Annen kanssa uudelleen, ehkä peruuttamattomasti. Samalla hän olisi päästänyt sisästään niitä tuhoavia voimia, joista Jeesus varoitti, ja jotka asuvat jokaisen ihmisen sisimmässä, potentiaalisina, ei aina aktiivisina. Jos ne päästää valloilleen, ne saastuttavat ihmisen.

Ihmisen mieli on kuitenkin käsittämätön ja toimii omien tuntemattomien periaatteittensa mukaan.

Se, että Arie pystyi antamaan anteeksi ja saamaan uudelleen yhteyden Annen kanssa, ei poistanut sitä mahdollisuutta, etteivätkö vihan tunteet voisi kuitenkin jossain tulevassa kriisitilanteessa ponnahtaa muistin lokeroista esiin ja aiheuttaa onnettomuutta. (Mt.15:17-20)