USKALTAISKOHAN

UUDEN IHMISEN ALKU

Hän sai alkunsa kahden nuoren ihmisen rakkauden hedelmänä, ilman suunnittelua tai harkintaa.

Kiihkeiden hyväilyjen ja syleilyjen ja yhdynnän seurauksena miehen naisen elimistöön siirtämä paljain silmin havaitsematon nuijapää vaelsi emättimen kosteaa sisäpintaa kohti kiihotinta, jolla johtimen alkupäässä odottava mikroskooppinen munasolu houkutteli sitä luokseen. Sillä oli kiire voittaa ne tuhatkunta miljoonaa kilpailijaansa, joilla oli sama päämäärä, mutta joista vain yksi selviytyisi voittajana.

Löydettyään kohteensa voittoisa nuijapää tunki itsensä munasolun pehmeän kalvon läpi sisälle mukauttaen omat perintötekijänsä munasolun perintötekijöitten viereen. Ne tulisivat yhdessä määrittelemään tulevan ihmisen ominaisuudet. Tulevalla ihmisellä ei itsellään ollut siihen mitään osuutta, kuten ei myöskään sukupuoleensa.

Nämä perintötekijät, inhimillinen sukuperintö, joka muodostuu 3 miljardista ydinosasta ahtautuneina 23 kromosomiin, olivat siirtyneet sukupolvelta toiselle muuttumattomina. Vain vähäiset mutaatiot varsinaisten perintötekijöitten ulkopuolella olivat muotoilleet ihmisten ulkoisia tuntomerkkejä, kuten ihon väriä, kasvojen muotoa, pituutta jne., joita kutsumme rotuominaisuuksiksi, mutta 99.9 % ydinosista ovat lähes identtiset kaikilla ihmisluokkaan kuuluvilla.

Koska voittoisella nuijapäällä oli y-kromosomi, tämä ihmisen alku tulisi olemaan miespuolinen.

Jos nuijapäällä, jota myös siittiöksi kutsutaan, olisi ollut x-kromosomi, tuloksena olisi ollut tyttö, joka saisi paljon ulkoisia ja ehkä henkisiäkin ominaisuuksiaan äidiltään.

Tämä y-kromosomi siirsi miehen perintötekijät pienelle miehenalulle ilman sekoittumista naisen perintötekijöihin, kuten muut kromosomit tekivät. Miehen perintötekijät olivat lukemattomien sukupolvien perintöä, jotka siirtyivät isältä pojalle sellaisinaan. Tämän avulla on mahdollista seurata miehen sukutaustaa kaukaisiin sukupolviin saakka modernin geenitekniikan ansiosta.

Puolen tunnin sisällä munasolun pintakalvo kiinteytyi, niin etteivät sen ulkopuolelle ehtineet kilpailevat

nuijapäät pystyneet sitä läpäisemään. Ne norkoilivat siellä aikansa toivottomissa yrityksissä, mutta lopulta masentuneina kuolivat ja poistuivat muitten jätteitten mukana.

ELÄMÄN KIIHKOA

Muutaman tunnin sisällä nuijapään hedelmöittämässä munasolussa alkoi kiihkeä elämä. Se eli sisäistä liikehdintää ja jakaantui ensin kahdeksi, sitten neljäksi ja yhä kiihtyvällä vauhdilla yhä useampaan osaan.

Jokaisen solun sisäiseen rakennetun suunnitteluohjelman mukaan alkoi myös solujen erikoistuminen eri tehtäviin. Kukaan ei ole pystynyt selittämään, mikä lopulta ohjaili sitä monimutkaista prosessia, minkä mukaan solut tulisivat erikoistumaan mitkä mihinkin tehtäviin ilman tarpeettomia kaksoiskappaleita.

Munasolu kulkeutui ilman kiirettä munan johdinta pitkin sen seinämien supistusten työntämänä syvemmälle kohti kohtua ja sen limakalvoa, johon se kiinnittyi muutaman päivän kuluessa.

Kohdun limakalvo oli varautunut munasolun tuloa varten. Se oli turvonnut kiekon tapaiseksi alustaksi, istukaksi, sen verisuonisto oli lisääntynyt, ja siellä oli runsaasti verta ja sen mukana energiaa ja happea, jota nopeasti kehittyvä pieni ihmisen alku tarvitsi yhä enemmän ja enemmän.

Jo kahdeksan viikon vanhana sikiö, kuten sitä kansan kielellä kutsutaan, oli kehittänyt lähes kaikkien ihmisen tarvitsemien elimien rudimentit, myös pikkuruiset jalat ja kädet. Sikiö oli nyt 30 mm:n mittainen. Sen jälkeinen kehittyminen oli lähinnä täydennystä, lopputuloksen hiomista ja kasvamista.

Yksi ensimmäisistä elimistä oli sydän, jota sikiö tarvitsi kierrättämään verta pikkuruisen ruumiinsa eri osiin, sillä sikiön verenkierron tulee alusta lähtien olla erillään äitinsä verenkierrosta. Pikkuruinen sydän pumppasi sikiön omaa verta ja sen mukana istukasta saamansa energiaa ja happea sikiön ruumiiseen napanuoraa pitkin, jota pitkin myös kuona-aineet kulkeutuivat takaisin äidin istukkaan ja poistuivat äidin verenkierron kautta. Äidin ja pikkumiehen veri eivät kuitenkaan missään vaiheessa sekoittuneet toisiinsa. Kaikki huoltotoimet tapahtuivat neutraalilla alueella istukassa.

Ultraäänitutkimuksissa sikiön sydämen sykintä pystyttiin havaitsemaan jo kuuden viikon kuluessa.

RUUMIS, SIELU JA HENKI

Ison Kirjan ilmoituksen mukaan ihmisen sielu on hänen veressään.

Tämä tarkoittaa sitä, että tämä ihmisen alku oli alusta lähtien oma persoonansa, hänellä oli oma sielunsa.

Tämän johdosta voimme tästä lähtien käyttää sikiöstä persoonapronominia hän.

Tämä pieni alkio oli ihminen, ei sieluton limamöykky tai äitinsä ruumiin jatke.

Hänellä oli sykkivä sydän ja pikkuriikkinen pää, kädet ja jalat, joskin vielä munasolun kalvon suojassa, joka kasvoi sitä mukaa kuin sikiö kehittyi. Myöhemmin kehittyivät silmät, korvat, nenä ja muut elimet.

Tästä voimme myös tehdä sen johtopäätöksen, että ihmisen syntymätapahtuma, jolle annamme suurta huomiota, on itse asiassa käytännön toimenpide, muutos yksistä olosuhteista toisenlaisiin. Tekisimme suuren palveluksen sekä itsellemme että kehittyvälle ihmistaimelle, jos alkaisimme arvostaa odotusajan merkitystä ja sitä, ettei ihmisen alku ole syntymässä. Se alkaa munasolun ja siittiön yhtymisestä.

Viidennen viikon aikana hänelle alkoivat muodostua miehen tuntomerkit, siitin ja eturauhanen.

Pienen miehenalun äiti sai ensimmäisen vihjeen hänen olemassaolostaan todetessaan, että verta täynnä oleva istukka ei irronnut, kuten se normaalisti tekisi, eli hänen kuukautisensa eivät tulleet aikanaan.

Tämä todettiin myös suoritetussa raskaustestissä.

KUOLEMANVAARA

Pikku mies ei tiennyt, että hänen elämänsä oli nyt ensimmäisen kerran vaakalaudalla.

Isän ja äidin päätöksestä riippuisi, jatkuisiko hänen kasvamisensa vai loppuisiko se alkuunsa.

Tutkiva lääkäri teki rutiininomaisesti epähienon kysymyksen: Haluatteko te lapsen vai aloitetaanko toimenpiteet sikiön poistamiseksi kohdusta.

Koska raskaus lääkärin arvion mukaan oli kestänyt alle kaksitoista viikkoa, hän ehdotti sikiön imemistä ulos kohdusta erikoisimulaitetta käyttäen. Myöhemmin toimenpiteet olisivat monimutkaisempia ja vaatisivat joko pienen leikkauksen tai aiheutettaisiin ennenaikainen synnytys prostaglandiini hormonihoidon avulla.

Pienen miehen äidillä oli kuitenkin loukkaantuneen yksiselitteinen vastaus: Minä haluan lapseni.

Äiti ei edes tarvinnut päätöksensä tueksi pohtia filosofista kysymystä, että ihmisalulla oli jo oma ruumis, sielu ja henki, joihin hänellä oli yhtä suuri oikeus kuin hänen äidillään omiinsa.

TÄYSIHOIDOSSA

Pieni ihmisen alku oli nyt äitinsä kohdussa kelluen sikiökalvon ympäröimänä nesteessä täydellisessä täysihoidossa, kaikki kulut maksettuina.

Ruoka tuli napanuoran kautta äidiltä valmiiksi purtuna ja sulatettuna. Vaikka pikku miehelle kehittyivät ruuansulatusjärjestelmä siihen liittyvine rauhasineen, niitä ei kuitenkaan tarvittu. Mitään käyttöä ei myöskään ollut keuhkoilla, koska ruuan polttamiseen tarvittava happi tuli sekin äidin veren kautta. Tarpeettomat kuona-aineetkin poistuivat nekin napanuoraa pitkin äidin järjestelmän kautta.

Yhteys pikkumieheltä äidin aivolisäkkeen komentokeskukseen hoidettiin hormonien välityksellä.

Kehittyivät myös viisi aistia, joista silmät pidettiin toistaiseksi tarkasti suljettuina, kuten useimmiten myös suu.

Kuuloaisti kehittyi myös, ja pian pikkumies alkoi seurata ulkomaailman ääniä, jotka tunkeutuivat kohtuonteloon ja nesteen täyttämään kuplaan kumeana, epämääräisenä kuminana, josta vähitellen kehittyvät ja täydellistyvät aivot alkoivat erottaa niitä toisistaan.

Kaiken kruununa oli aivojen kehittyminen, noitten mestariteosten, joita ihmisen tekninen edistyminen on yrittänyt jäljitellä kehittäessään tietokonejärjestelmiään. Aivojen ominaisuuksiin kuuluu yksi tekninen yksityiskohta, jota ihminen kaikessa viisaudessaan ei ole pystynyt jäljittelemään. Se on ihmisaivoille ominainen kyky intuitiiviseen ajatteluun, kaiken sinne koottujen tietokantojen käsittelyn ja yhdistelyn ohella kyky voida nähdä todennäköiseltä vaikuttavan lopputuloksen taakse intuitiivisesti, luovasti. Tiedemiehet ovat joskus kutsuneet tätä ominaisuutta kuudenneksi aistiksi, vaikka sillä ei ole mitään fyysistä ulottuvuutta, ja sen toimintaa qantum-ominaisuudeksi avaruusfysiikasta lainatun termin mukaan.

ITSENÄINEN PERSOONA

Pikku mies kellui omassa yksityismaailmassaan muuttaen asentoaan joko verrytelläkseen tai vain olemisen riemusta. Hänellä ei ollut vielä nimeä, mutta äiti alkoi mielessään kutsua häntä nimellä Arie, mutta koska sukupuolesta ei ollut vielä varmuutta, toisena vaihtoehtona oli tytölle sopiva nimi Aira.

Koska me olemme tietoiset sikiön sukupuolesta, voimme tästä lähtien käyttää hänestä nimeä Arie.

14 viikon vanhana Arielle olivat kehittyneet jo kaikki sisäelimet.

28 viikon vanhana Arie alkoi tutustua paremmin omaan maailmaansa.

Hän muutti asentoaan, kellui joskus pää alaspäin, joskus ylöspäin.

Välillä hän potkaisi äidin vatsapeitettä ilmaistakseen, että täällä ollaan tai että eikös olisi jo ruoka-aika.

Arie ei juuri protestoinut ruuan suhteen, mutta joillekin hän nyrpisteli nenäänsä. Joissakin oli kirpeä sivumaku, mikä sai hänet irvistelemään.

Joskus ruuan mukana tuli nestettä, joka sai Arien tuntemaan outoa huimausta. Vähitellen hän oppi ymmärtämään, että äiti oli silloin juhlinut käyttäen viiniä ruuan kostukkeeksi, vaikka häntä oli varoitettu siitä.

Arie kulki äitinsä mukana kaikkialle, minne hän menikin. Äidin asennolla ei juuri ollut väliä, koska Arie kellui omassa nesteen täyttämässä maailmassaan, mikä tehokkaasti vaimensi ulkoa tulevat häiriöt.

Arie oppi pitämään autokyydistä, mikä mukavasti tärisytti ja keinutti hänen maailmaansa. Auton moottorin surina tuli heikon epämääräisenä Arien korviin. Joskus äkilliset jarrutukset ja pysähdykset saivat hänen pikkuruisen sydämen nousemaan kurkkuun, mutta se tasoittui nopeasti rauhan taas palattua.

Arien hermojärjestelmä ei ollut millään tavoin yhdistetty äidin hermojärjestelmään, eikä äidin odotusaikaan kuuluvat tunteiden vaihtelut ja kuohahtelut häirinneet hänen rauhaansa, mutta joskus äidin kokemat shokkitilat ja järkytykset tuntuivat kiristyneiden lihasten johdosta selvästi myös Arien nestemaailmassa. Koska sekä ruoka että elämisen kannalta välttämätön happi tuli äidin verenkierron kautta, häiriöt äidin sydämen toiminnassa tuntuivat heti myös Arien täyshoito-järjestelmässä. Silloin Arie vetäytyi kerälle vetäen kätensä ja jalkansa kuin pikkuriikkisen ruumiinsa suojaksi.

Arie oppi erottamaan äitinsä rauhoittavan äänen muista ulkoa tulevista äänistä. Hän piti äidin silloin tällöin hyräilemistä laulunpätkistä, jotka tulivat mieleen heikkoina muistikuvina vielä vuosien kuluttua.

Toisinaan Arien maailmaan tulvi outoa jyskytystä ja kovia ääniä, mikä sai hänet peittämään korviaan pikkuisilla nyrkeillään. Maailmassa elettiin rokkikautta ja kuunneltiin kovaäänistä, rämisevää musiikkia.

Arie oppi äitinsä äänen ohella erottamaan toisen äänen, joka oli matalampi ja oudompi. Ei Arie tiennyt mitään, että myös tämä ääni kuului hänen maailmaansa. Mutta joskus tuo matalaääni tuli aivan lähelle ja jokin määrittelemätön pyrki tunkeutumaan hänen maailmaansa. Isä ja äiti rakastelivat. Ensin se sujui vielä ilman vaikeuksia, mutta vähitellen Arie koki itsensä kovin epämukavaksi hänen kasvaessaan ja vapaan tilan pienentyessä. Siihenkin löytyi lopulta ratkaisu isän ja äidin omaksuessa uusia asentoja.

Ei Arie tarvinnut erityisiä ruoka-aikoja, sillä äidin verenkierto kuljetti äidin ruuansulatuksen valmistamaa ruokaa pitkin päivää. Mutta kyllä Arie huomasi äidin ruoka-ajat, sillä silloin sekä ruuan maku että tarjonta muuttuivat runsaammiksi.

Joskus Arie mutusteli suutaan ja lipoi huuliaan kuin sanoakseen, mitähän hyvää me tänään saadaan.

Joskus kun äiti halusi nukkua pitempään eikä ruokaa alkanut kuulua, Arie potkaisi äidin vatsapeitettä ja tyrkkäsi vähän käsilläänkin herättääkseen äidin huomion.

Arie jatkoi huoletonta elämäänsä äitinsä hellässä täyshoidossa.

Hänen äitinsä hoiti tunnollisesti tarvittavat seurantatutkimukset, joiden yhteydessä tutkittiin myös, ettei pienellä miehenalulla ollut mitään sellaisia sairauksia kuten selkärankahalkiota tai mongolismia.

Arie osoittautui täysin terveeksi ja hyväkuntoiseksi, äidin mielestä joskus jopa liiankin eläväksi potkien ja muutellen asentoaan pitkin päivää ja yötäkin.

Yksi silmin erottamaton solu oli nyt kasvanut yli kuuden miljoonan solun muodostamaksi ihmislapseksi.

Mutta yhdeksännen raskauskuukauden aikana äidin oma biologinen kello alkoi hälyttää, että oli aika sanoa täyshoitosopimus irti. Ensimmäisiä vihjeitä Arie sai siitä silloin, kun äidin vatsan tienoilla esiintyi ajoittaisia supistuksia, jotka hirvittivät pikku miestä. Mitähän nyt oli tapahtumassa?

UUSI YMPÄRISTÖ

Yhdeksännen kuukauden aikana Arien äiti alkoi tulla rauhattomaksi.

Hän tunsi ajoittaista pahoinvointia, hän tunsi itsensä kömpelöksi ja paksuksi. Vatsa paisui entisestään ja oli tiellä mitä hyvänsä hän yritti tehdä, jopa nukkuminen oli vaivalloista, ja vessahätäkin tuntui vähän väliä.

Ruokahalukin oli kasvanut niin, että aina tuntui olevan nälkä, mutta olihan hänen nyt syötävä kahden edestä.

Äiti inhosi katsoa peliin, hän ei tuntenut naista, joka katsoi peilistä häneen takaisin.

Iho oli kellastunut, posket riippuivat velttoina ja silmissä oli kostean väsynyt ja alistunut ilme, tukkakin oli kadottanut luonnollisen loistonsa.

Hän kinusi jatkuvasti myötätuntoa ja huomiota mieheltään, joka hänkin tuntui loitontuneen jonnekin saavuttamattomiin, ikään kuin pelkäisi häntä tai ainakin tuntisi olonsa epävarmaksi hänen seurassaan.

Äidin tunteet ailahtelivat masennuksesta väsymykseen ja onnellisiin kuvitelmiin vauvasta, joka lepäisi hänen rinnoillaan. Kaikki merkit viittasivat siihen, että suuri muutos olosuhteisiin oli tulossa.

Suuri muutos alkoi kuitenkin yllättäen ja varoittamatta.

Arie kellui nestemaailmassaan pää alaspäin, potkaisten vielä kuin kiusaten äitinsä vatsapeitettä.

Ensimmäisen supistuksen tullessa Arie ihan hätääntyi: mitä sinä nyt, enhän minä tosissani.

Mutta sitten supistukset alkoivat toden teolla. Sitä jatkui hetken aikaa, välillä heikentyen ja sitten alkaen uudelleen entistä voimakkaampina.

Ja sitten, yhtäkkiä, Arien nestemaailma hajosi, repeytyi ja kaikki neste valui pois. Samalla voimakkaat supistukset alkoivat työntää pikku miestä ulos jonnekin, joka tuntui ahtaalta ja vihamieliseltä.

Arien elämässä alkaisi uusi ajanjakso, jossa kaikki oli uutta ja vierasta.

SYNNYTYS

Arien äiti oli onneksi saanut kutsuttua apua tilanteessa, joka tarkoitti Arien syntymistä virallisesti tähän ihmisten maailmaan. Ihminen hän oli ollut alusta lähtien, mutta nyt sen epäilijätkin joutuivat tunnustamaan.

Arie saatiin vedettyä ulos synnytyskanavasta äidin tuskanparahdusten seuraamina ilman komplikaatioita.

Napanuora tuli Arien mukana ulos, sen toinen pää edelleen istukkaan kiinnittyneenä, mikä myöhemmin tarpeettomana irtautuisi ja tulisi ulos muitten jätteiden joukossa.

Eipä Ari ollut tietoinen siitä, että hän oli juuri väistänyt toisen henkeään uhkaavan vaaratilanteen, ainakin jos hänen syntymänsä olisi tapahtunut Amerikassa. Siellä on, ainakin joissakin osavaltioissa, voimassa laki, joka sallii ns. osittaisen syntymän abortin. Tämä tarkoittaa sitä, että vauvan ollessa vielä osittain syntymäkanavassa lääkäri voi surmata vauvan työntämällä terävän metallisauvan vauvan niskaan. Harkituksi murhaksi tätä voisi paremmin kutsua. Tällaisten tai aiemmin abortoitujen vauvojen ruumiita voivat sairaalat sitten myydä yhtiöille, jotka valmistavat niistä valkuaisaineita naisten kasvovoiteita valmistavien yritysten tarpeisiin.

Syntymättömän vauvan abortoinnista on länsimaissa kehittynyt ehkäisymenetelmä.

Se on tuonut mukanaan useita vaikeita uskonnollisia, moraalisia ja eettisiä kysymyksiä.

Se on myös asettanut lukemattomat synnytyslääkärit mahdottoman tilanteen eteen.

www.worldnetdaily.com julkaisi 27.11.05 artikkelin, jossa kosketellaan Englannissa todettuja aborttien yhteydessä esiintyviä ongelmia. Sen mukaan Englannissa syntyy vuosittain ainakin 50 abortoitavaksi tarkoitettua vauvaa elävänä, he hengittävät ja itkevät. Heille oli annettu kaliumkloraattia (potassium cloride) jonka tarkoituksena oli pysäyttää heidän sydämensä kohdussa, mutta se ei ollut tehonnut. Tämän johdosta he syntyivät elävinä 19 raskausviikon aikana tai sen jälkeen suoritetusta lääkeannoksesta huolimatta. Aborttia hoitava lääkäri joutuu nyt vaikean sekä moraalisen että laillisen kysymyksen eteen: Jos hän tappaa juuri elävänä syntyneen vauvan, onko hän syyllistynyt murhaan, josta häntä voidaan syyttää?

Englannissa vuonna 1994 lääkehoidolla kohtuun surmattujen sikiöiden määrä oli 5166; viime vuonna se oli 7432. Arviolta 70-80 % vauvoista 23. tai 24. raskausviikon aikana syntyy elävinä lääkehoidosta huolimatta.

Manchesterissä vuosien 1996-2004 välillä syntyi 31 vauvaa elävinä, vaikka heille annettiin kuolettava lääke.

Englannissa yleisen käytännön mukaan yli 21. raskausviikon jälkeen abortoitavat sikiöt tulee tappaa kohtuun ennen syntymää; sitä nuorempien uskotaan menehtyvän keinotekoisen synnytyksen yhteydessä.

Tutkijat ovat havainneet, että jotkut eläinlajit voivat surmata juuri syntyneet jälkeläisensä joissakin kriittisissä oloissa, kuten jos ruokaa ei ole saatavissa normaalisti.

Mutta ihminen lienee ainoa lihaa ja verta oleva, joka tappaa jälkeläisensä mukavuussyistä tai voidakseen nauttia lihallisista himoistaan.

Tämä on sitäkin oudompaa, että syntyvyys länsimaissa on laskeva, ja että kasvavan teollisuuden ja muiden alojen työntekijöitten tarpeen tyydyttämiseksi heitä joudutaan tuottamaan kehitysmaista.

Mutta joutuessaan ulkoilmaan napanuora kuivui ja painui kasaan eikä enää pystynyt kuljettamaan ruokaa eikä myöskään happea, minkä tarve oli sydämen toiminnan kannalta kiireisin ja tärkein.

Arie tunsi tukehtuvansa yrittäen vaistomaisesti haukkoa henkeään, mutta suuhun jäänyt lima esti kunnollisen hengityksen. Auttava lääkäri otti Arien jaloista kiinni ja roikotti häntä ylösalaisin naputellen häntä kädellään selkään. Tämä oli pikku miehen ensimmäinen selkäsauna, jonka hämärä muisto seurasi häntä aina.

Arie oli kauhuissaan. Nestemaailman turvallinen, ruumiinlämmin ympäristö muuttui kylmäksi ja oudoksi.

Lisäksi kädet, jotka häntä hoivasivat, tuntuivat kovilta ja aiheuttivat kipua.

Mutta hänen hengityksensä alkoi kuitenkin toimia, vaikka eihän hänellä ollut siihen mitään kokemusta.

Napanuora katkaistiin ja Arie kiedottiin pehmeisiin vaatteisiin ennen kuin hänet sijoitettiin äitinsä viereen.

Ei Arie tuntenut eikä nähnyt äitiään, mutta hänestä säteilevä lämpö ja tuttu ääni rauhoitti.

Lopulta Arie pantiin lämpöiseen veteen, joka kummasti helpotti oloa, olihan se enemmän tuttua ja muistona turvallisesta nestemaailmasta.

Arie asetettiin uudelleen äitinsä rinnalle, pestynä ja kapaloituna ja tuoksuen vauvalta kuten vain vauvat voivat. Vaistomaisesti hän hapuili äitinsä rintaa, josta tuli houkutteleva tuoksu, sekin uusi ja ennen kokematon. Arie siemaisi ensimmäisen maitoerän äitinsä rinnasta, mikä avasi hänen ruuansulatus-mekanisminsa ensimmäistä kertaa.

SISÄÄNAJOVAIHE

Arien koko fysiologia aloitti toimintansa. Kaikki sisäänrakennetut elimet alkoivat toimia juuri siten, kuin ne oli kokonaissuunnitelman mukaan tarkoitettukin toimimaan. Hänessä ilmeni tuo hämmästyttävä elämän elinvoimaisuus, mikä on ominaista kaikille lihaa ja verta oleville luontokappaleille, muillekin kuin inhimillisille.

Arien aistit aloittivat myös toimintansa, ja viestit niistä kulkivat hermoratoja pitkin aivojen asianmukaisiin keskuksiin, jossa alkoi niiden seulonta ja tutkiminen. Arien aivot olivat kehittyneet lähes sataprosenttisesti täydellisiksi eikä niissä tämän jälkeen tapahtuisi juuri mitään kasvua tai muutoksia. Sen solut olivat myöskin rakennetut lopulliseen muotoonsa ja lukumääräänsä eivätkä ne uusiutuisi kuten muut solut. Tämä siksi, ettei solujen uudistuessa sinne kerättyä aineistoa tuhoutuisi. Aivojen lopullisesta rakenteesta johtuen Arien pää oli suhteeton muuhun ruumiiseen verrattuna.

Tieteellisesti on voitu todeta, että tapahtumat rekisteröityvät ihmisen muistipakkaan ”digitaalisina” kuvina, ei sanallisina muistoina. Tätä ominaisuutta on käytetty ns. sisäisen parantumisen metodissa, missä ihminen pystyy palautumaan kauan sitten elettyihin, joskus hyvinkin tuskallisiin tapahtumiin.

Mutta koska Arien aivojen muistipakkaan taltioitu tietomäärä oli kovin rajoitettu, niillä ei ollut mahdollisuutta verrata ruumiin eri osista saamiaan viestejä aikaisempiin havaintoihin, minkä johdosta tietojen seulonta ja tulkinta olivat kovin hapuilevia.

Arien fysiologiaa suojeli raskauden aikainen immuniteetti järjestelmä, mikä tulisi kestämään kahdeksan ensimmäisen päivän ajan, mutta muuttuisi sitten ihmisen normaaliksi torjuntajärjestelmäksi.

Juutalaiset ovat saaneet tiedon tästä ominaisuudesta pyhien Kirjoitustensa mukana. He ympärileikkaavat poikalapsensa kahdeksan päivän vanhana, milloin vauvan immuniteetti vielä suojelee häntä tulehduksilta.

OPETTELUA IHMISTEN TAVOILLE

Pikku Arien elämä oli synnytyksen rasitusten jälkeen suurimmaksi osaksi syömistä ja nukkumista.

Hänen elimistönsä oli nyt tavallaan sisäänajovaiheessa. Koko monimutkainen fyysinen järjestelmä aloitti toimintansa melkein tyhjästä. Kaikki elimet ja tarvittavat järjestelmät olivat valmiina, mutta niitä ei oltu missään vaiheessa koekäytetty. Nyt oli sen aika, ja ihme kyllä, yleensä kaikki toimii.

Ari piti silmiään tiukasti kiinni, kuten hän oli tottunut tekemään nestemaailmassaan, jossa niitä ei tarvittu.

Siellä oli sitä paitsi aina samantapainen pimeys, jos sinne jossain vaiheessa valoa tunki kaikkien vaatteiden, vatsapeitteitten ja kalvojen läpi, se oli epämääräisen ailahteleva.

Nyt tilanne oli muuttunut. Valot ja varjot tunkeutuivat Arien suljettujen silmäluomien lävitse. Hänen aivonsa rekisteröivät niitä, mutta koska niillä ei ollut tarvittavaa taustatietoa, aineistoa, mihin verrata saamiaan viestejä, ne eivät pystyneet kunnolla analysoimaan niitä.

Mutta muutaman päivän kuluttua Arie kuitenkin räväytti silmänsä selko selälleen. Ehkä sen aiheutti auringon säteitten leikki hänen kasvoillaan tai jokin muu ärsyke, mutta pikku mies tuijotti totisena kiinnittäen katseensa milloin mihinkin paikkaan. Lähelle ilmestyneet kasvot melkein pelästyttivät hänet, mitä seurannut ilostunut huudahdus sai monien muitten kasvojen ilmestymisen vauvan vuoteen yläpuolelle. Arie tuijotti niitä yksi toisensa jälkeen totisena ja hymyilemättä ymmärtämättä, mitä ne olivat.

Lopulta pikku miehen huulet vääntyivät muotoon, josta voi päätellä hänen itkevän pelosta.

TUTKISTELUA

Seuraavat viikot ja kuukaudet olivat pelkkää uusien vaikutteiden ja asioiden rekisteröintiä. Kaikkea piti kokeilla, ja siinä suu ja sen makuelimet pikkuisten nyrkkien ohella olivat avainasemassa.

Arie oli muodostamassa tietopankkia aivoihinsa. Nämä kuukaudet ja niitä seuraavat vuodet ovatkin useitten kasvatusasiantuntijoitten mukaan äärimmäisen tärkeitä koko ihmisen myöhemmälle elämälle, sillä niinä aikoina muodostetaan ihmisen aivojen muistipankkeihin aineisto, jonka perusteella kaikkia seuraavia tilanteita ja ratkaisuja tultaisiin arvioimaan ja tekemään.

Jesuiitat opettivat aikoinaan, että jos annat lapsesi meille seitsemän kahdeksan ensimmäisen ikävuotensa ajaksi, hän tulee olemaan katolinen koko lopun ikänsä.

Arien elämä oli mutkattoman yksiviivainen. Hän söi kun oli nälkä, nukkui kun nukutti, itki kun tarvitsi jotain ja teki kaikki elintoimintonsa tarpeettomien jätteitten poistamista myöten ilman pidikkeitä.

Kaikessa ilmeni pienelle ihmisen alulle ominainen elinvoimaisuus.

Arie seurasi silmillään herkeämättä kaikkea mitä ympärillä tapahtui. Hän harjoitteli käsiään ja jalkojaan huitoen ja potkien ja yrittäen hapuilla niistä otetta. Hänen käden otteensa oli tiukka ja irtoamaton, liekö sitten perintöä jostain ihmissuvun esivaiheesta tai ei, se ei Arieta kiinnostanut.

Tätä paikallaan makaamisvaihetta seurasi sitten kääntyminen asennosta toiseen ja pian sen jälkeen konttaaminen pitkin lattioita. Se olikin mielenkiintoista, sillä ihmiset pudottelivat ja unohtivat jatkuvasti lattialle kaikenlaista, mitä oli mukava mutustella ja kokeilla, miltähän tuokin maistuisi. Kerran jos toisenkin hätääntynyt äiti ryntäsi paikalle pelastaen viime hetkessä jotain, jota hänen mielestään ei saanut viedä suuhun. Aluksi Arie protestoi siihen kovalla huudolla, mutta vähitellen hän ymmärsi, ettei siinä itku auttanut.

Onneksi kodissa ei ollut koiraa eikä kissaa, koska muuten ruokakupista olisi tullut kova riita, kuka siitä saa syödä. Mutta ulkona kontatessaan Arie löysi jonkun mielenkiintoisen pökäleen, joka suuhun pantuna ei maistunut ollenkaan hyvältä, ja sen äiti kauhistuneena poisti Arien käsistä: kaikkea sinäkin työnnät suuhusi.

ENSIMMÄISET ASKELEET

Ihmisen jälkeläinen on kovin huonosti varustettu elämänsä alkutaipaleella, jos asiaa verrataan monien toisten selkärankaisten ja nelijalkaisten elämän alkuun. Monien eläinlajien vasat ja pennut ovat valmiit juoksemaan muutaman minuutin kuivattelun jälkeen. Se on niitten elinehto. Muutaman kuukauden aikana ne ovat jo mukana ruuan hankkimisessa tai ainakin osaavat syödä itse.

Ihmisen lapsi on avuton useita kuukausia ja tarvitsee äitinsä tai hoitajansa jatkuvaa hoitoa, sekä liikkumisessa että syömisessä kuten myös hygienian hoidossa.

Äiti oli Arien elämän keskipiste. Hänelle suotiin kaikki veikeimmät silmäniskut ja valloittavimmat hymyt,

Mutta isäkin alkoi kiinnostaa, ei niinkään henkilönä kuin sillä, että isällä oli kaikenlaisia mielenkiintoisia esineitä, joilla ensimmäiset haavatkin saatiin syntymään.

Lisäksi isä kieputteli häntä ylös ja alas kohottaen kohti kattoa niin että pieni pää meni ihan pyörälle.

Vähitellen Arien ja hänen isänsä välille kehittyi yhä luottavampi ja läheisempi suhde, ja isäkin alkoi tottua isän rooliinsa, mitä hän aluksi vieroksui.

Arie alkoi tajuta, että äiti tarkoitti hyvää ruokaa, kylpyjä, puhtaita vaatteita ja lämpöä.

Isä puolestaan toi merkillisen turvallisuuden tunteen. Hän oli rauhallisempi, hänen otteensa oli lujempi ja rauhoittavampi. Isästä ja pojasta oli kehittymässä kaverit, jotka puuhaisivat yhdessä ja harrastaisivat asioita, joista vain miehet ovat kiinnostuneita.

MIELENKIINTO HERÄÄ

Muutaman kuukauden lattialla makailun ja pyöriskelyn jälkeen Arie alkoi tehdä ensimmäisiä yrityksiä nostaa päätänsä korkeammalle voidakseen nähdä paremmin ympärilleen. Pään asentokin oli outo ja niska aina kipeänä hänen pyrkiessään kurkkimaan ympärillä touhuavien ihmisten hameiden ja housunlahkeitten läpi. Mutta useimmiten näkymä oli vain sääriä ja pohkeita ja kaikenkirjavia tossuja, jotka touhukkaasti purjehtivat pikku miehen silmien ohi. Välillä Arie tuhersi lattialla itkua saadakseen edes pikkuisen huomiota osakseen.

Mutta nyt Arie otti tukevan otteen tuolin jalasta ja alkoi hivuttautua ylöspäin. Eihän se oikein alussa onnistunut, piti kuin levätäkseen pyllähtää takamuksilleen, mikä ei tuntunut pahalta ollenkaan.

Ja eräänä päivänä Arie katseli maailmaa kokonaan uudesta näkökulmasta. Hän seisoi tuolin vieressä nojaten siihen koko painollaan.

Muutaman viikon harjoittelun jälkeen Arie ei halunnut maata lattialla käsiään ja jalkojaan sätkien enää ollenkaan. Nyt oli alkanut uusi aikakausi, jota seurasi pian toinen.

ROHKEA ROKAN SYÖ

Arie seisoi mielipaikallaan ruokapöydän tuolinjalan vierellä seuraten silmä kovana isänsä puuhastelua vähän matkan päässä. Ja sitten isä alkoi kehottaa: Tule tänne. Arie huitoi käsillään ja suipisteli suutaan. Kuinka mielellään hän tulisikaan, sillä isällä oli taas jokin uusi koje käsissään, joka kiinnosti valtavasti.

Arie tutkisteli tilannetta, katseli jalkoihinsa ja katseli isää ja välimatkaa hänen luokseen.

Uskaltaisikohan lähteä yrittämään isän luo? Pari epävarmaa yritystä ja sitten Arie päätti: Rohkea rokan syö, jonka teekkarit väänsivät muotoon: Rohkea rotan syö. Olkoon niin tai näin, mutta Arie otti ensimmäiset askeleet elämässään. Hän lähti hoippuen ja käsiään isää kohti ojentaen liikkeelle. Alku meni hyvin, mutta sitten kiintopiste katosi ja hän pyllähti pehmeästi istuilleen. Mutta eipä siinä itku auttanut. Nopeasti vain liikkeelle uudelleen, nyt vielä vanhalla ja koetulla konttaustekniikalla, ja isän jalkaa myöten ylös.

Arien näennäisen mitättömän vähäpätöisellä päätöksellä, jonka kyllä vanhemmat ylpeinä totesivat ja aikakirjoihin merkitsivät, oli hänen kehityksensä kannalta suuri merkitys.

Hän oli tehnyt elämänsä ensimmäisen itsenäisen päätöksen ja uskaltanut sen myöskin toteuttaa.

Tätä tapahtumaa tulisi seuraamaan lukuisia muita ja paljon merkittävämmän tuntuisia, mutta tämän ratkaisun merkitys oli siinä, että siitä jäi aivojen muistikeskukseen merkintä, mikä tulisi olemaan ohjeena seuraaville ratkaisuhetkille. Arkailu ja perääntyminen siinä vaiheessa olisivat hämmentäneet seuraavaa ratkaisun paikkaa. Arien itsenäistyvä persoona oli kehittymässä.

Arie keräsi nyt kokemuksia ja muodosti sen mukana pohjaa, minkä varaan rakentaa uusia kokemuksia.

Toinen Arien kehitykseen vaikuttava tekijä oli kodin yleinen ilmapiiri. Hänen herkistynyt ja vastaanottava mielensä oli altis kaikille virikkeille, mitä lähistöllä tapahtui. Kaikella tällä tulisi olemaan ratkaisevan tärkeä asema Arien tulevalle elämälle. Hänen henkinen kasvamisensa tasapainoiseksi ihmiseksi tarvitsi huomiota, hoitoa ja ennen kaikkea rakastavia ja hyväksyviä kasvoja, joiden piirteet piirtyivät hänen aivojensa muistipakkoihin.

ESIMERKKEJÄ

Eräs keski-ikäinen naishenkilö kertoi itsestään, miten hänen vanhempansa ihmettelivät, miksei heidän tyttövauvansa itke koskaan. Tämä henkilö kertoi, että hänen ollessaan vauvaikäinen vanhemmat lähtivät töilleen ulos jättäen hänet tuntikausiksi itsekseen. Hän kertoi muistavansa, että hän itki nälissään ja kylmissään märissä kapaloissaan, kunnes ei enää jaksanut itkeä. Nyt keski-ikäisenä hän sanoi sielunsa olevan kuin pohjoisen Lapin sammalpeite kiven päällä. Se voi kukkia ja näyttää hyvinvoivalta, mutta jos astut sen päälle, jalkasi lipeää sen päältä ja paljastaa sulamattoman jään. Hänen sielunsa oli umpijäässä.

Useimmat asiantuntijat eivät tunnusta, että ihmiselle voisi jäädä mitään muistikuvia odotusajalta.

Mutta luottamuksellisessa kahdenkeskisessä hoitotilanteessa joku ihminen on pystynyt näkemään itsensä kuin suljetussa umpiossa, jossa hän kokee suurta pelkoa, kuin jokin pyrkisi työntämään hänet ulos sieltä vasten tahtoa. Tarkemmin asiaa penkoessa selviää, että hänen äidillään oli ollut vaikeuksia odotusaikana, hänellä oli vaarana saada keskenmeno. Tästä oli jäänyt hänen aivojensa muistipakkaan tunne hylkäämisestä, mikä seurasi häntä kaiken aikaa. Mutta koska se oli syntynyt aivan kehittymisen alkuvaiheilla, se on myös muistikuvana kaikkein alhaisemmissa kerroksissa. Sen takia sitä on vaikea tunnistaa.

Jos ajattelemme odotusaikaa, silloin ihmisen aivot kehittyvät ja pystyvät jo ottamaan vastaan ärsykkeitä.

Eivät ne kasva täydellisiksi yhtäkkiä synnytyshetkellä, kyllä ne ovat kehittyneet jo sitä ennen.

KOMMUNIKOINTIA

Kävelemisen opettelemisen ohella toinen tärkeä tehtäväkenttä odotti pikku miestä.

Käveleminen onnistui jo melko mukavasti, vaikka kiireessä joskus jalat eivät tahtoneet pysyä mukana. Kävelyaskel kun tuntui aivan liian hitaalta, juoksuaskel vei paljon nopeammin aiottuun kohteeseen.

Mutta Arien vanhemmat odottivat malttamattomina ensimmäisiä sanoja.

Kyllähän Arie puhuikin, jokelteli joskus pitkiä pätkiä tekstiä, mutta hänen ihmeekseen kukaan ei näyttänyt ymmärtävän, vaikka hän omasta mielestään sanoi asiansa aivan selvästi.

Mutta äitinsä sinnikkäitten yritysten kannustamana Arie lopulta pystyi muotoilemaan suussaan äidin usein toistaman sanan äiti. Ja ihme ja kumma, sekös herätti iloisen huudahduksen ja monta halausta ja moiskausta pojan poskelle: Mutta sinähän puhuit. Siitähän se alkoi, äidin ja Arien välinen keskustelu, aluksi tosin kovin vähäisin mutta tasaisesti lisääntyvin termein, ja pian siihen muutkin perheen jäsenet yhtyivät.

Puhumisen opiskelua seurasivat sitten muut puuhat. Oli paljon eri värisiä leikkikaluja, oli autoja ja traktoreita ja vaikka mitä. Niillä oli ihan kiva huristella pitkin olohuoneen maton reunoja. Ja välillä piti maistaa, miltähän se auto tänään maistuisi.

Seuraavina olivat vuorossa erilaiset kuvakirjat ja monenkirjavat puristeltavat lelut, joita voi välillä ihmetellä autoleikkien ohessa, joko yksikseen tai äidin sylissä istuen.

Ihan kivalta tuntuivat myös käynnit läheisessä puistossa, jossa oli hiekkalaatikko, oli keinuja ja kaikenlaisia liukuratoja ja vaikka mitä.

Mutta joskus tuli riitaa naapurin pojan murikan kanssa, joka halusi juuri sen mitä Ariekin. Joskus piti käyttää lapiota tai autoa aseena, kun ei se muuten uskonut. Mutta mitähän varten se äitikin siihen sekaantui, eihän asia kuulunut hänelle ollenkaan. Se oli poikien keskeistä keskustelua siitä, missä oli kunkin paikka.

Siinä sitä opeteltiin sosiaalisen käyttäytymisen alkeita, mikä kaikki on opittava ja siinä muotoutuvat ensimmäiset toisen ihmisen huomioimisen rudimentit.

Tässä koskettelemme kuitenkin paljon syvempää ja monitahoisempaa kysymystä, kuin kahden vauvaikäisen pojan kinastelua hiekkalaatikolla.

TÄHÄN VÄLIIN VÄHÄN TEORIAA

On kysymys siitä, saako lapsia kieltää ja ohjailla ollenkaan, vai onko lähdettävä siitä, jota jotkut asiantuntijoina itseään mainostavat julistavat, ettei lapsia ei saa kieltää mistään eikä missään nimessä käyttää ainakaan ruumiillista rangaistusta, jos sana ei muuten tehoa.

Tulee tässä helposti mieleen, että kysymys ei ehkä ole ollenkaan siitä, mikä on hyväksi lapselle ja hänen kehittymiselleen aikuiseksi ja tasapainoiseksi ihmiseksi, vaan jostakin aivan muusta: poliittisesta päämäärästä tai peräti kansan kasvattamiseksi kurittomuuteen ja olevan yhteiskunnan perusteiden repimiseen. Ja yksi näistä perusteista on Ison Kirjan opetus: Joka vitsaa säästää vihaa lastaan.

Kehitysiässä olevat lapset etsivät käyttäytymismallejaan ja siinä omakohtainen kokemus on hyvä opettaja.

He pyrkivät kokeilemaan rajojaan, miten kauas voi mennä ilman jälkiseurauksia.

Toisaalta vanhempien antama opetus ja esimerkki ovat hyvänä oppaana, joko hyvään tai pahaan.

Onhan tunnettua, että pojat etsivät miehenmallia isästään ja vastaavasti tytöt naisen mallia äidistään.

On tunnettu joskin outo tosiasia sekin, että liiallinen vapaus ja määrättyjen sääntöjen noudattamisen laiminlyöminen tai peräti niiden puuttuminen kasvatuksessa aiheuttaa lapsissa turvattomuutta.

Heille tulee helposti tunne, etteivät vanhemmat edes sen vertaa ole kiinnostuneita heistä, että valvoisivat mitä he tekevät ja missä liikkuvat.

Lapset ovat erittäin herkkiä ja vastaanottavia kaikkiin ärsykkeisiin, ja he seuraavat vaistomaisesti vanhempiensa käyttäytymistä. Niistä he voivat päätellä, mitä heistä ajatellaan ja mitä vanhemmat tuntevat heitä kohtaan.

Kysymys on tietenkin monitahoinen ja voi kääntyä kieroon jompaankumpaan suuntaan.

Aiheettoman ankara ja syyllistävä kohtelu herättää lapsessa vihaa ja katkeruutta, mikä ajan kuluessa muuttuu tiedostamattomaksi peloksi. Sellainen lapsi on arka, mitä pyritään peittelemään kovuudella.

Kasvatuksessa selkeät ohjeet ja niiden johdonmukainen ja selkeä valvominen ovat äärimmäisen tärkeitä.

On selviä näyttöjä siitä, että heikko isä ja vahva ja määräilevä äiti antaa tyttärelleen kuvan miehistä, jotka ovat heikkoja ja joita täytyy ohjata ja määräillä. Voisi kuvitella, että tältä pohjalta kasvanut tytär voi omia miehen mallin, esiintyä vahvana, halveksia miehiä heidän heikkoutensa tähden ja kiinnostua enemmän omasta sukupuolestaan. Vastaavasti poika vaistomaisesti etsii yhteyttä isäänsä, mutta jos hän ei sitä löydä, hän etsii isäänsä vanhemmista pojista. Tämä suhde voi kehittyä seksuaaliseksi.

Johdonmukaiseen kasvatukseen kuuluu selittäminen, miksi jokin asia ei ole hyvä ja miksi toinen on.

Jos lapsi lyö toista lasta, hänelle on selitettävä, että toinen kärsii, hän itkee ja hänellä on paha olla.

Tavallisesti lapsi tajuaa asian heti ja ojentaa toisen lapsen haluaman esineen tälle tai menee ja halii häntä, kuten hänelle itselleen tehdään, kun hänellä on paha olla.

LISÄÄ TEORIAA

Lasten leikkikalut ovat useimmiten maalatut kirkkailla sekoittamattomilla väreillä. Samoin lasten vaatteissa esiintyy sama tendenssi.

Mutta myös lasten tilat, huoneet joissa he oleskelevat kuten myös huonekalut niissä, on maalattu kirkkain ja toisiinsa sopimattomin värein. Tämä kai johtunee siitä, että lapsi mielellään tarttuu sellaiseen esineeseen, koska se erottuu selvästi ympäristöstään.

Mutta lasten huoneitten suunnittelijat eivät ole huomioineet sitä, mikä vaikutus elinympäristöllä on hyvinvointiimme. Ihminen tuntee itsensä rauhallisemmaksi ja tasapainoisemmaksi ympäristössä, jossa on toisiinsa sävytetty yleisväritys ja selkeä järjestys kalustuksessa.

Keskenään riitelevät muodot ja värit aiheuttavat ihmisessä rauhattomuutta, jonka syytä hän ei pysty itse ymmärtämään. Sama vaikutus on meluavalla ympäristöllä, kovaäänisellä musiikilla tai keskusteluilla.

Omassa praktiikassani huomasin, että lasten päiväkotien tilojen maalaaminen toisiinsa sopivin värein sekä kattopintojen akustointi ääntä imevillä levyillä vaikutti hämmästyttävästi sekä lasten että hoitajien käyttäytymiseen. Molemmat käyttäytyivät rauhallisemmin ja lastenkin meluaminen muuttui hiljaisemmaksi.

Jos ympäristö vaikuttaa aikuiseen ihmiseen, positiivisesti tai negatiivisesti, sen vaikutus herkkään lapsenmieleen, joka vasta etsii kokemuksia, on paljon voimakkaampi.

MUSIIKIN VAIKUTUS

Paitsi fyysinen ympäristö, jossa vietämme päivämme ja valveillaolo aikamme, musiikki on myös eräs hyvinvointiimme vaikuttava tekijä, jopa ehkä paljon suuremmassa mitassa kuin yleisesti kuvitellaan. Tarkoitus ei ole tässä yhteydessä käsitellä laajemmin aikamme nuorison suosimaa musiikkia, mutta muutama sana lienee paikallaan.

Nuorison idolit ovat eri tyyppisiä bändejä ja niiden solisteja. Näiden ryhmien esittämät musiikkikappaleet perustuvat määrättyyn rytmiseen taustaan, jonka alkuperä on useimmiten Afrikan alkuperäiskansojen musiikissa, jotka ovat syntyneet määrättyjen tanssiesitysten tukemiseksi. Se on luoteeltaan rituaalimusiikkia ja sen tarkoituksena on herättää kuulijoissa erilaisia henkisiä tiloja. Niiden poljento lähtee ihmisen sydämenlyönnin rytmeistä, välillä muutellen sitä, hidastaen tai kiihdyttäen. On tunnettua, että tätä tekniikkaa käyttävät kaikki meediot, olkoot sitten noitatohtoreita Afrikan sydämessä tai shamaaneja Siperian jäisillä tundra-aroilla, ovat menestyksellisesti käyttäneet ja sen vaikutus on sama. Sen tarkoitus on saada ihmiset vastaanottaviksi meedion tai shamaanin ”viesteille”, ja saada sen mukana tanssivat ihmiset ”lankeamaan loveen”. Sen avulla pystytään ohjailemaan ihmisten ajatusmaailmaa ja toimintoja.

Monet nykyisten nuorten suosimien musiikkiyhtyeitten harjoituksia seuranneet ovat tunnustaneet, että heidän harjoituksensa muistuttavat spiritistisiä istuntoja, tai että laulujen sanat tulevat kuin joku sanelisi ne heille.

Tätä ovat kokeneet Beatlesien ja Rolling Stones-yhtyeen harjoituksia seuranneet. Niiden sanat ovat täynnä erilaisia termejä, joita ei käytetä normaalissa elämässä, ne voivat olla vahvasti yleisistä käytössäännöistä poikkeavia ja useimmiten niiden vastaisia tai niitä pilkkaavia. Näitä toistetaan esityksissä uudelleen ja uudelleen ja ne painuvat kuulijoiden tajuntaan, putkahtaen esille milloin tahansa. Se on aivopesua parhaimmillaan ilman, että sen kohteet ovat siitä ollenkaan tietoisia.

Lisäksi lisäpotkun saamiseksi mukaan tulevat huumeet ja muut mielen kiihottimet.

Niiden tarkoituksena ei ole alkuunkaan rauhoittaa vaan kiihottaa ja herättää utuisia haavekuvia.

Klassisella musiikilla on aivan päinvastainen vaikutus ihmisiin ja eläimiin ja jopa kasveihinkin.

On esimerkkejä siitä, että klassisen musiikin soittaminen esim. karjatiloissa vaikuttaa eläimiin rauhoittavasti.

Aivan äskettäin esiteltiin eräs viininviljelijä, joka soitti klassista musiikkia viiniköynnöksilleen ja hän todisteli vakavissaan sen positiivisesta vaikutuksesta niihin esitellen kukoistavia viininviljelmiään.

PIENI MIES

Arie oppi puhumaan lopulta varsin helposti, kun pää oli saatu auki. Lisäksi hän oli rohkea eikä ujostellut tuoda esille omaa käsitystään.

Koska hänen aivojen muistipakka oli lähes käyttämätön ja upouusi, sinne mahtui uusia virikkeitä ilman vaikeuksia. Ei ollut sitä ongelmaa, mikä alkaa vaivata vanhenevia ihmisiä, ettei sinne oikein saa tungetuksi uusia asioita, ja vanhatkin, jo kauan sitten unohtuneet muistikuvat ja tilanteet, alkavat purkautua.

Ihmisen muisti on kuin kerroksittain ladattu sipuli, jonka tuoreimmat tallennukset ovat päällimmäisinä ja ensimmäiset sinne tallennetut alimmaisina. Vanhetessa päällimmäiset alkavat nirhaantua pois ja aiemmin muistiin tallentuneet paljastuvat.

Vanhana niitä voi alkaa sitten purkautua, eli kuten sanotaan, ihminen tulee lapseksi jälleen.

Tällä varhaislapsuuden ajalla on erittäin suuri merkitys lapsen tulevaa henkistä suuntautumista ajatellen.

Sinä aikana tallentuvat muistikuvat ovat pohjimmaisina ja niiden päälle karttuu elintilanteitten mukaan yhä uusia ja uusia tallenteita.

Arien sanavarasto kasvoi ja hän pystyi yhä enemmän ymmärtämään, mitä toiset puhuivat.

Enimmäkseen hän kuitenkin istuskeli tai makasi vatsallaan matolla leikkien omia leikkejään pikku autoillaan tai jollain muulla vekottimella.

Eräänä päivänä hänen huomionsa kiinnittyi kiihtyneisiin äänenpainoihin ja siihen, että siellä vilahti jokin outo sana. Ei hän tiennyt sen merkitystä, mutta hän tajusi, että se liittyi jotenkin asiaan, mistä isä ja äiti keskustelivat tai paremminkin kiistelivät.

Arie seurasi keskustelua aikansa keskeyttäen kaikki leikkinsä ja seurasi korva tarkkana keskustelua.

Lopulta hän nousi äänettömästi vielä vähän horjuville jaloilleen ja kipitti omaan huoneeseensa sulkien oven perässään. Siellä hän otti pehmeän karvanallensa ja hakkasi sitä pienillä nyrkeillään hokien sanaa, jonka hän oli kuullut ensimmäistä kertaa ja juuri oppinut. Hän kuvitteli, että hän oli jotenkin syypää isän ja äidin kiistaan ja siirsi nyt syyllistä tuntoaan nallekarhulleen.

Arien äiti oli huomannut poikansa äänettömän poistumisen ja tuli nyt sisälle katsoakseen, mitä poika puuhasi. Todettuaan pojan ongelman hän otti pojan syliinsä ja rauhoitellen vakuutti hänelle, että kaikki oli hyvin, ettei mitään pahaa ollut tapahtunut.

TEORIAKATKOS

Tähän sisältyy eräs hyvin tärkeä havainto.

Lapset imevät kaiken sen, mitä kotona puhutaan ja mitä termejä siellä käytetään kuin myös sen, missä hengessä siellä ihmisiä ja asioita esitetään.

Täällä saavat alkunsa karkeat ja rumat sanat, joita lapset oppivat sekä vanhemmiltaan että leikkikavereiltaan ulkona ja lastentarhoissa. Jos kotona vältetään käyttämästä tällaista terminologiaa ja selittämään, mitkä ovat rumia ja karkeita, lapsi vaistomaisesti välttää niitä ja välttää niitä vielä aikuisenakin.

Siellä saa alkunsa myös viha ja katkeruus jotain toista ihmistä tai ihmisryhmää kohtaan. Täten palestiinalainen lapsi saa pienestä pitäen oppia, että juutalainen on kiero, varas ja itsekäs, jota tulee aina vastustaa ja jolla ei ole oikeutta elää maan päällä. Hänen on lähes mahdotonta aikuisenakaan luopua tällaisesta asenteesta, varsinkin kun hänen hengelliset johtajansa ruokkivat sitä kiihkeän rasistisilla saarnoillaan. Tai kiihkeän poliittinen tai normaaliyhteiskunnan lakien ja sääntöjen vastainen koti voi istuttaa oman yksipuolisen näkemyksensä lapsen sieluun loppuiäkseen.

Totta lienee sanonta: Ei varkaaksi synnytä, vaan siihen kasvetaan.

Näihin aikoihin alkoivat ilmetä myös Arien luontaiset lahjakkuudet. Hän piirteli mielellään omia tikku-ukkojaan ja väritteli niitä. Autot ja lentokoneet ja muut liikkumisvälineet seurasivat pian tikku-ukkoja.

Mutta musiikin kuunteleminen oli myös Arien mielipuuhaa. Ei hän vielä itse osannut soittaa, mutta mielellään rämpytteli pianon koskettimilla sovittaen siihen omia laulujaan. Soittaminen ja jollakin instrumentilla opetteleminen tulivat vasta vuosien kuluttua.

Pallopelit ja urheilu tulivat nekin kuvaan mukaan myöhemmin, mutta enemmän penkistä käsin.

SYVÄLLISIÄ KESKUSTELUA

Arien koti ei ollut mitenkään uskonnollinen. Kyllä he kävivät kirkossa suurina pyhinä, jouluna, pääsiäisenä ja juhannuksena, jos se sopi ohjelmaan, kuten myös sukulaisten vihkimis- ja kastetilaisuuksissa, mutta muuten he olivat tavanomaisia sunnuntaiuskovia - eivätkä aivan sitäkään.

Suomalaisesta kulttuurista on kauan sitten poistunut uskonnollisiin tilaisuuksiin osallistumisen velvoite tai pakko, mikä on silmiinpistävää juutalaisuudessa ja muhamettilaisuudessa edelleenkin. Iranissa jopa ruoskittiin julkisesti miehiä, jotka laiminlöivät moskeijan rukoustilaisuuksiin osallistumisen.

Koska oli tapana kastattaa lapsi pienenä, myös Arien vanhemmat järjestivät Arielle kastetilaisuuden, jota kansa nimittää ristiäisiksi. Kansan huomion mukaan tuo tilaisuus mielletään enemmän nimenantamis-tilaisuudeksi, kuten sen nimikin osoittaa.

Ei tavallisella sunnuntaiuskovalla ole käsitystä, että kasteessa lapsi uudestisyntyy, kuten kirkko opettaa. Eikä tavallisen ihmisen elämä sitä juuri todistakaan.

Varsin monet myöhemmässä elämässään herätyksen saaneet ja uskonratkaisun tehneet ovatkin menneet isona uudelleen kasteelle, koska se heidän mielestään kuin konkreettisesti vahvistaa heidän päätöksensä luopua entisestä elämäntyylistään ja omaksua uudenlainen. Monet tekevät sen Israelin matkansa yhteydessä, jotkut papinkoulutuksen saaneetkin.

Kastetilaisuudessa Arielle nimettiin kirkon tavan mukaan kaksi kummia, joiden velvollisuutena piti olla valvoa Arien hengellistä kasvua ja kehitystä. Käytännössä he tuskin edes muistivat jonkin ajan kuluttua, että heidät oli nimetty kummeiksi Arielle.

Mutta Arien äidillä oli tapana illalla Arien mentyä vuoteeseensa rukoilla pieni iltarukous. Siinä oli joitakin sanoja, mitkä olivat hänelle outoja, mutta joista hän ei ollut saanut kysyttyä kun uni tuli sitä ennen.

Eikä Arie ymmärtänyt, mitä äiti tarkoitti rukouksellaan. Eniten siinä kiinnosti ja rauhoitti äidin harras ja vakava ilme, mikä sai pojankin hiljentymään ja kuuntelemaan.

Kerran hän sitten rohkaisi mielensä ja alkoi kysellä.

- Äiti mikä se sellainen Luojani on?

- Katsohan hän on meidän Taivaallinen Isämme, joka rakastaa pieniä poikia.

- Rakastaako Hän äitiäkin?

- Kyllä hän rakastaa äitiä ja isääkin.

- Mutta rakastaako se pieniä tyttöjäkin?

- Kyllä Hän rakastaa, kaikkia ihmisiä, naapurin poikaakin.

- Missä se asuu, se taivaallinen Isä?

- Hän asuu taivaassa, minne mekin haluamme mennä.

- Mutta missä se sellainen taivas on?

- Se on siellä, missä taivaallinen Isämme asuu. Mutta nyt pitää panna silmät kiinni.

Äiti oli vähän yllättynyt Arien kysymyksestä pienistä tytöistä. Eipä hän tiennyt, että Arie oli päiväkerhossa huomioinut pienen tomeran tytöntyllerön, joka katsoa tapitti häntä ujostelematta ruskeilla silmillään, ja jolla oli pienet punaisin ruusukkein sidotut somat tukkatupsut pään molemmin puolin.

Eihän siinä sen kummempaa ollut, olipahan vain kiinnittänyt Arien huomiota.

Ariella oli se onni, että hänen äitinsä oli aina kotona. Ei ollut tarvetta viedä poikaa päivähoitoon, kuten lukemattomien perheitten on tehtävä. Tämäkin yksi mielettömyys, että kateudesta ”hyväosaisia” kohtaan kodinhoitajan palkkaaminen tehtiin niin kalliiksi, ettei tavallisella keskivertoperheellä ole sellaiseen varaa.

Mutta noista keskusteluhetkistä Arien kanssa äiti alkoi tajuta, että hänen tietämyksensä ”ikuisista” kysymyksistä olivat kovin hataria. Häneltä puuttuivat alkeellisetkin tiedot, jotka liittyivät ihmisenä olemiseen ja siihen, mikä elämän jälkeen odotti. Olihan hän osallistunut hautajaisiin ja kokenut läheisten omaisten surun poismenneitten vuoksi, mikä herätti pian haihtuvan epämääräisen levottomuuden ja haikeuden. Elämän arki arkisine touhuineen ja päivästä toiseen jatkuvine rutiininomaisine velvollisuuksineen pystyivät kuitenkin tehokkaasti sulkemaan pois levottomat ja häiritsevät ajatuskuviot.

Mutta Arien itsepäiset kysymykset alkoivat lopulta vaivata siinä määrin Arien äitiä, että hän hakeutui piiriin, jossa keskusteltiin iäisyysasioista.

Isänsä Arie koki jotenkin vieraampana ja etäisenä, jonka kanssa ei oikein sopinut keskustella tällaisista asioista. Kyllä yhteiset hetket isän kanssa olivat juhlaa. Arie nautti yhteisistä matkoista ja käynneistä urheilukilpailuissa, joista äiti ei juuri piitannut.

Arien ja hänen isänsä välille kehittyi luonnollisen luottava side. Juuri tämä luottamus isään oli äärimmäisen tärkeä, mutta toisaalta äärimmäisen herkkä häiriöille.

Arie suhtautui isäänsä kuin se tarinan pikku poika, joka leikki kaikessa rauhassa omilla leikkikaluillaan laivassa, joka ponnisteli suuren myrskyn kourissa lähellä tuhoaan. Erään matkustajan ihmetellessä, miksei poika pelkää kuten kaikki muut laivalla, poika vastasi yksinkertaisesti:

”En minä pelkää, kun minun isäni ohjaa tätä laivaa.”

KOULULAINEN

Arien elämä kulki omia tavanomaisia latujaan ilman dramaattisia tapahtumia tai muutoksia, jos muutamia tavanomaisia lasten sairauksia ei oteta mukaan.

Hän oli terve ja elämänhaluinen, vilkas ja utelias, vaikka hän usein vetäytyi syrjään kuin pohtiakseen asioita hiljaa omassa mielessään.

Aikanaan hän meni kouluun muitten samanikäisten kanssa.

Opettajat olivat suhteellisen mukavia, toisista Arie piti, toisia hän inhosi.

Uusi kokemus oli myöskin sopeutuminen toisten lasten joukkoon.

Oppilaana Arie oli hyvää keskitasoa, ei hän loistanut juuri missään erikoisaineessa, mutta toisaalta hän ei tuntenut suurta vaikeutta missään aineessa. Tämä sopi erittäin hyvin hänen luonteen laatuunsa. Hän ei halunnut olla toisten lasten silmätikkuna, joka oli väistämättömänä seurauksena erikoislahjakkuudesta.

Sellaisia lapsia alettiin haukkua opettajan lempilapsiksi, ehkä vain kateudesta. Opettaja mielellään kysyi sellaiselta oppilaalta, joka aina tiesi jotain aiheesta. Usein se tapahtui tilanteessa, jossa toiset eivät osanneet vastata oikein, mikä herätti pahaa verta toisissa.

Arien luokkakaverit olivat ihan mukiin meneviä.

Yksi poika, Teemu, kuitenkin alkoi erottua muista entistä selvemmin.

Hän oli isokokoinen, kehui usein voimiaan ja mitä kaikkea hän oli tehnyt.

Oppilaana hän ei menestynyt, hän oli huolimaton ja keskittyminen oli vaikeaa. Usein opettajan kysymys yllätti hänet kokonaan, hän ei tiennyt ollenkaan, mistä oli puhuttu, koska hän oli ajatellut aivan muuta.

Tämä poika alkoi kiinnittää Arien huomiota. Ei heillä mitään kiistaa ollut, mutta Arie ei ymmärtänyt, miksi hänen täytyi aina kiusata toisia poikia ja tyttöjäkin. Hän valitsi aina pienemmän ja heikomman.

Tyttöjä hän haukkui rumilla sanoilla, joista jotkut olivat Arielle outoja, mutta joitten hän ymmärsi tarkoittavan jotain pahaa tai halventavaa.

TAPPELUPUKARIT

Eräänä päivänä Teemu oli valinnut kiusaamisensa kohteeksi pienen pojan, joka uskollisesti suostui aina kaikkeen, mitä häneltä vaadittiin. Teemu otti pojan repun, jossa olivat hänen koulukirjansa, kynät ja muut välineet, ja heitti sen tien sivuun. Sitten hän painoi pojan maahan uhaten piestä hänet mustelmille.

Arie katseli aikansa tapahtumaa sivusta, mutta lopulta hän katsoi, että Teemu meni liian pitkälle.

Ariella oli nyt vaikea ongelma ratkaistavanaan. Poika oli isompi ja aina kehui voimiaan ja miten hän oli tapellut kenenkin kanssa. Mitä pitäisi tehdä? Mutta eihän Arie voinut katsoa sivusta, miten pienempää poikaa kiusattiin. Lopulta Arie teki päätöksen.

Hän astui aivan Teemun eteen ja sanoi tälle niin lujasti kuin pystyi:

- ”Et sinä saa kiusata toisia lapsia”.

Teemu yllättyi Arien äkillisestä väliin tulosta, mutta sai pian takaisin oman rehentelevän tyylinsä.

- ”Ja sinä rääpälekö sen tulet estämään? Menisit kotiisi äitisi helmoihin.”

Tämä oli liikaa Arien kestettäväksi. Äiti merkitsi hänelle jotain, mitä ei saanut loukata.

- ”Minä sen estän, jos et muuten usko. Enkä minä ole äidin helmoissa.”

Teemu tönäisi Arieta niin, että hän oli vähällä kaatua. Siitä alkoi tosi taistelu.

Pieni poika pääsi vapaaksi ja keräten ryvettyneen lakkinsa ja reppunsa lähti kiireesti kotiinsa.

Mutta Arie ja Teemu painiskelivat heittäen vuoron perään toisensa tiehen.

Aikansa pojat siinä ähelsivät ja kokeilivat toisensa voimia ja tahtoa, mutta lopulta molemmat katsoivat saaneensa kylliksi, ainakin tällä kertaa.

Ei siinä käytetty nyrkkejä eikä veri vuotanut kummaltakaan, mutta vaatteet olivat savessa ja hiekassa ja jokin helma vähän repeillytkin.

Teemu yritti koota kaikki arvovaltansa rippeet uhkaillen kovalla selkäsaunalla Arieta, jos tämä vielä sekaantuisi hänen asioihinsa. Arie ei juuri vastannut siihen, mutta sanoi vain:

- ”Jos vielä kiusaat pienempiä, saat uudelleen selkääsi.”

Tappelupukarit keräsivät reppunsa ja lakkinsa ja lähtivät kumpikin omaa tietään kotiinsa.

Arie alkoi vasta kotimatkalla miettiä, mitähän se äiti tästä sanoisi.

Tultuaan kotiovelleen hän avasi sen äänettömästi, sulki perässään ja käveli suoraan omaan huoneeseensa.

Onneksi äiti oli jossain keittiössä eikä tainnut huomata mitään.

Mutta sitten kuului äidin ääni eteisestä: ”Arie, olitko se sinä?”

Äiti tuli Arien ovelle ja kurkisti sisään, missä Arie puuhasi jotain reppunsa kanssa.

- ”Hei Arie, kiva kun tulit jo…”, äidin ääni katkesi yllättäen ja hän tuli nyt kokonaan sisään kysellen:

- ”Kuule mitä sinulle on tapahtunut?” nyt äidin äänessä oli selvä huolestuminen.

Arie murahti vaan jotain, johon äiti jatkoi: ”Oletko sinä tapellut?”

Arie katsoi, että asia oli selvitettävä, vaikka ei siinä mitään ollut.

- ”No kun se Teemu kiusaa aina toisia poikia”, hän aloitti vaisusti.

Äiti tuli nyt Arien viereen ja alkoi riisua tämän tahriintuneita päällysvaatteita puhuen koko ajan:

- ”Mutta sinun takkisikin on täältä repeillyt ja housut on aivan savessa. Ja katso nyt poskessa on verinaarmu.”

Onneksi Arien äiti oli ymmärtäväinen. Hän ei alkanut torua ja moittia, ettei saa tapella toisten kanssa.

Täten Arie pystyi kertomaan koko tapauksen alusta lähtien.

- ”Kuule sinä toimit aivan oikein, oikeutta pitää puolustaa, vaikka se tekisi kipeääkin,” äiti totesi.

Illalla kun isä tuli kotiin hän ei huomannut Ariessa, joka juoksi hänen syliinsä kuten oli aina tehnyt, mitään erikoista, mutta eikös vain äidin pitänyt paljastaa, että tuli vähän tapeltua kotimatkalla.

Ja niin piti koko juttu kertoa taas uudelleen, tällä kertaa isälle, jonka reaktiosta ei osannut arvata mitään.

Mutta isäpä otti Arien polvelleen ja kertoi hänelle saman tapaisen tappelunnujakan omasta lapsuudestaan.

Ja Arie tunsi, että nyt hän oli isän kanssa kuin salaliittolainen.

Ja isäkin vakuutti, että toimit aivan oikein, ja rohkeasti, vaikka Teemu on isompi ja vahvempi.

Arien mieli oli hyvä, hän tunsi kuin uudistuneensa ja koki isänsäkin läheisempänä kuin ennen.

Tapaus oli tietenkin aivan vähäpätöinen, sellaisia pieniä tappelunnujakoita tapahtuu poikien kesken aina, sekä pienenä että vähän isompanakin.

Mutta Arien luonteen kehittymisen kannalta tapaus oli yksi tärkeimmistä.

Hän oli uskaltanut nousta ylivoimaa vastaan, vaikka kysymys ei koskenut häntä henkilökohtaisesti.

Tämä oli tärkeää siksi, että se myös kasvatti hänen itsetuntoaan. Ei se, että vastus näyttää liian kovalta, suinkaan aina tarkoita sitä, etteikö sitä vastaan voisi nousta ja jopa voittaa sen.

Arie huomasi, että hänen vanhempansa ja ennen kaikkea hänen isänsä hyväksyi hänen toimensa ja jopa kannusti häntä.

Pojalle on äärimmäisen tärkeä isän hyväksyminen, onhan isä hänelle esikuva ja turva, johon hän saattoi luottaa. Isä tuli olemaan Arielle enemmänkin kuin esikuva ja turvallisuuden antaja, hän oli uskottu, jolle voi kertoa asioitaan, sekä hyvät että myöskin ne, jotka olivat hävettäviä tai joissa hän tunsi epäonnistuneensa.

Perinteisessä arabiperheessä poika kasvaa äitinsä helmoissa 5-6 vuoden ikään saakka. Vasta siinä vaiheessa poika saa liittyä ”miesten joukkoon”, isänsä opettamaksi. Mutta se opetus on kovaa ja länsimaisittain nähtynä armotontakin. Poikaa opetetaan kestämään kipua, mutta ennen kaikkea kuuliaisuutta. Isä on ehdoton auktoriteetti, jonka sanaa on toteltava kysymättä miksi. Tottelemattomuudesta rangaistaan näpsäyttämällä puukepillä tai jopa viiltämällä haava puukolla. Isän luottamuksen saavuttaminen on nyt sellaisen pojan elämän keskipiste. Tämä perustunee vuosisataiseen beduiiniperinteeseen, jossa klaanin tai heimon säilyminen hengissä riippui jokaisen sen jäsenen ehdottomasta kuuliaisuudesta valitulle johtajalle. Mutta se toi myöskin yksityisen jäsenen tarvitseman turvan ja suojelun, jota ilman erämaassa ei voi elää.

KAVERUKSET

Tappelunujakan jälkeen Teemu pysytteli kaukana Ariesta ikään kuin punniten, mitä hänen kanssaan tulisi tehdä. Arie puolestaan käyttäytyi aivan normaalisti, hän tuskin muisti koko tapausta.

Eräänä päivänä Teemu hivuttautui Arien rinnalle heidän kotimatkallaan ja alkoi puhua sivuilleen vilkuillen.

- Haluaisitko tikkarin?

- Miksei, jos sinulla on ylimääräinen.

Teemu kaivoi housun taskunsa pohjalle löytäen kaiken muun sinne sullottujen pienen pojan aarteiden seasta etsimänsä tikkarin, jonka hän ojensi Arille.

Onneksi siinä oli monivärinen paperi päällä, jonka Arie kuori auki ja alkoi imeskellä sitä odottaen jatkoa.

Teemu oli kuitenkin hiljaa kulkien Arien vierellä välistä potkaisten tielle sattunutta kiveä tai käpyä.

Lopulta Arie aukaisi suunsa ja kyseli.

- Kuule mistä sinulla on näitä tikkareita? Se maistuu hyvältä.

- Minulla on näitä kotona,

vastasi Teemu epämääräisesti, aivan kuin ei haluaisi kertoa enempää.

Lopulta Teemu alkoi kysellä innokkaasti.

- Minä voin hankkia niitä, lisää, jos haluat. Tai me voisimme tehdä sen yhdessä.

- Mistä niitä voi hankkia?

- Minä tiedän yhden paikan, josta niitä saa, mutta se on vaarallista. Siinä voi joutua kiinni.

- Mikä se sellainen paikka on, missä voi joutua kiinni?

Arie oli nyt aivan ymmällä. Hän ei voinut ymmärtää, mistä tikkareita voi hankkia, mutta joka on vaarallista.

Teemu oli taas hiljaa, katseli sivuilleen ja välillä vilkaisi Arien suuntaan kuin puntaroiden mielessään, voisiko hän paljastaa suuren salaisuutensa. Lopulta Teemu aloitti innostuneena.

- Kuule tuolta niitä saa Superin kaupasta. Mutta älä sitten kerro tästä kenellekään.

- Mutta eikä se maksa jos Superista saa?

- Kuule ei niitä tarvitse maksaa jos on nokkela. Minun isä opetti minulle, että kun menet sinne, pidä aina rahaa mukana. Jos jäät kiinni, voit sanoa, että tarkoituksesi oli ostaa ne.

- Tarkoitatko sinä, että ottaisit sieltä tikkareita salaa? Eikös se ole varastamista?

- Minun isä sanoo, ettei se ole varastamista, jos ottaa niiltä joilla on liikaa. Minä käyn siellä aina, kun entiset loppuu, ja olen minä saanut sieltä muutakin otettua.

- En minä taida tulla mukaan. Minun äiti sanoo, ettei saa ottaa mitään, mikä on toisen omaa. Se on rumaa ja siitä tulee paha olo, sanoo äiti.

Superissa käynti jäi siihen eikä siitä puhuttu sen koommin. Teemu lyöttäytyi Arien seuraan silloin tällöin kotimatkalla jutellen kaikesta, mikä pieniä poikia kiinnostaa. Joskus hän tarjosi Arielle tikkarin, joskus karamellin, joka oli pahasti sulanut taskun lämmössä, mutta maistui ihan hyvältä vielä.

Asia jäi kuitenkin kaivelemaan Arien mieltä, ja eräänä päivänä hän otti asian puheeksi äitinsä kanssa.

- Kuule äiti, onko se pahaa jos ottaa jotain siltä, jolla on sitä liikaa?

- Kyllä se on pahaa. Jos toinen antaa, silloin sen ottaminen ei ole pahaa, mutta itse ei saa mennä ottamaan. Se on varastamista ja se on väärin ja rumaa.

- Mutta jos ottaa Superista, missä kaikkea on liikaa joka paikassa?

- Se on ihan samalla tavalla varastamista. Sekin tavara siellä on jonkun toisen omaa. Jos haluat saada sieltä jotain, siitä täytyy maksaa.

- Mutta kun Teemu kertoo, ettei niillä ole mitään, joskus ei edes ruokaa tarpeeksi. Eikö silloinkaan saa ottaa? Jos vaikka ottaa sieltä tikkarin, kuten Teemu joskus tekee kun oikein tekee mieli?

- Kyllä se on ihan samalla tavalla väärin.

Arien äiti ymmärsi, että asiaa oli pohdittava isän kanssa.

Hän ymmärsi Arien vihjeestä, että Teemun oli vaikutus tuntui nyt Arien asenteessa, ehkä peräti niin, että Teemu oli houkutellut Arieta mukaan.

Arien äiti ottikin asian puheeksi isän kanssa ennen nukkumaan menoa, kun Arie oli jo nukahtanut.

Hän esitti huolensa, että Teemu voi vaikuttaa Arien lapsenmieleen väärällä tavalla.

Toiseksi hän pohti mielessään, pitäisikö asiaa viedä eteenpäin, kertoa opettajalle tai peräti Superin johdolle.

Asiaa mietittiin yhdessä, liikutellen sitä puoleen jos toiseenkin. Asia ei ollut aivan yksinkertainen.

Kaverin menettäminen on pahasta nuorelle pojalle kuten myös se, jos hänet leimataan kielikelloksi.

Eikä sekään tuntunut hyvältä, että Teemu joutuisi kärsimään kohtuuttomasti, vaikka toisaalta jos tekee väärin, siitä joutuu kärsimään. Ja sekin, että jos pahan kierrettä ei katkaista, se vain pahenee.

Lisäksi oli huomioitava sekin, että Teemun koti oli köyhä. Ehkä heillä oli puutetta jopa ruuastakin.

Lopulta he kuitenkin päättivät, ettei asiaa vietäisi sen pitemmälle, mutta Arieta olisi varoitettava ja hänen reaktioitaan seurattava tarkemmin.

Asia jäi kuitenkin siihen, eikä siitä edes keskusteltu enempää.

Eräänä päivänä Teemu pyysi, että Arie tulisi hänen kotiinsa, hän haluaisi näyttää jotain.

Pojat menivät yhdessä Teemun kotitaloon.

Se oli yksikertaisen näköinen puurakenteinen, vaaleaksi maalattu talo omalla tontillaan. Sitä ympäröi puinen aita, joka oli paikoin särkynyt ja kaatunut maahan.

Pihalla oli kaikenlaista rojua, vanhoja pyöränrunkoja ilman vanteita, lastenvaunun osia, vanha ja kuhmuinen avopakettiauto. Pihatie oli päällystämätön ja epätasainen. Heinää kasvoi paikoin pitkänä ja hoitamattomana.

Pojat menivät ovesta sisään eteiseen, joka aukesi suurehkoon olohuoneeseen. Olohuoneessa istui sohvalla mieshenkilö, joka luki lehteä polttaen samalla savukkeita.

Teemu heitti koululaukkunsa eteisen lattialla ja pyysi Arieta seuraamaan häntä hänen huoneeseensa.

Mies olohuoneen sohvalla, jonka Arie arvasi olevan Teemun isä, pani lehden sivuun ja katsoi poikia. Hänen tukkansa hapsotti sekavasti päässä, kasvot uurteiset, niiden ilme karkea ja ahne, ajamaton parransänki.

- Hei Teemu, johan sitä tultiin kotiin, mies sanoi karkealla, rahisevalla äänellä. Ja kukas se tämä mies on?

- Minä olen Arie, Teemun luokkakaveri, sanoi Arie ja katsoi miestä arasti ja vilkaisi sitten Teemuun, joka oli osittain menossa huoneeseensa.

- Ja mitenkäs siellä koulussa meni? urahti mies jatkaen: Osaakos se meidän poika koulussa mitään?

- Kyllä hän osaa, sanoi Arie eikä oikein tiennyt, miten suhtautua mieheen, joka tarkasteli häntä uteliaana.

Myös Teemun äiti pistäytyi keittiöstään kuullessaan keskustelun. Hän näytti kovin nukkavierulta kuluneissa vaatteissaan, kasvoilla huolten uurtamat syvät juonteet. Mutta kuitenkin hänestä huokui ystävällisyys ja osaa ottava mieli hänen katsellessaan ensin poikaansa ja sitten Arien puoleen.

- Onkos teillä pojilla nälkä? hän kysyi pyyhkien märkiä käsiään esiliinaansa.

- Ei minulla ainakaan, sanoi Arie.

- Teemulla ainakin on, senhän minä tiedän, sanoi Teemun äiti.

Pojat menivät Teemun huoneeseen, joka oli täynnä kaikenlaisia mielenkiintoisia esineitä. Kaikesta näki, että Teemua kiinnostivat erilaiset kojeet ja tekniset laitteet.

Teemu halusi näyttää kokoamansa viimeisen moottorin, joka toimi paristolla.

Arie ihaili sen käyntiä ja sitä, miten se pörräsi pöydällä. Teemu oli ikään kuin toinen poika nyt, kun hän oli omassa ympäristössään. Innokkaasti hän näytti Arielle kokoelmiaan ja kertoili niistä, mitä ne olivat ja mistä mikin oli kotoisin.

Teemun äiti tuli huoneeseen tuoden tarjottimella maitolasit kummallekin ja voileipiä, joihin Teemu iski tarmolla kiinni. Hänellä näytti olevan kova nälkä. Arie vain maisteli lasistaan, mutta ei olisi halunnut ottaa voileipää, jota Teemu hänelle tarjosi. Teemun äiti katseli heitä sivusta punniten mielessään, millainen poika Arie mahtoi olla ja minkälaisesta kodista.

Teemun äidin kasvoille kohosi pienoinen, hyväksyvä hymy. Hän sutaisi tukkaansa toisella kädellään ja kehotti poikia:

- Syökäähän nyt, kasvavat lapset tarvitsevat paljon ravintoa, hän sanoi mennen takaisin omiin hommiinsa.

Arie tuli kotiinsa vähän tavallista myöhemmin vierailunsa vuoksi.

Hänen äitinsä oli tietoinen siitä, eikä ollut huolestunut, vaikka Arie ei tullut tavanomaiseen aikaan.

Arie mietiskeli vierailuaan Teemun kotona. Hänen näkemänsä oli vaikuttanut häneen syvästi.

Arien äitikin havaitsi poikansa poissaolevan ilmeen ja alkoi tentata häntä varovaisesti.

- Millaista siellä Teemun kodissa oli? hän aloitti.

- Kuule äiti, Teemu on hurjan hyvä rakentamaan moottoreita ja sillä on kaikenlaista mukavaa, joitten kanssa se puuhaa.

- Niinkö? Sehän on mielenkiintoista. Teemu on sillä tavalla lahjakas. Hänestä voisi tulla vaikka insinööri.

- Niin voisikin, mutta minkä tähden siellä on niin roskaista? Eikö ne halua siivota eikä lakaista lattioita? Eihän meillä ole sellaista.

- Katsohan Arie, olen tietoinen, ettei Teemun isällä ole työtä. Hän tekee pieniä hommia siellä täällä, mutta rahaa ei ole tarpeeksi. Teemun äitikin käy työssä, siivoaa perheissä tai muualla. Ei hän jaksa enää siivota kotona.

Tapaus jäi kummasti kaivelemaan Arien mieltä.

Hän oli saanut ensimmäisen kosketuksen elämän kovaan arkeen, siihen, että toisilla näyttää menevän hyvin ja toisilla on aina vaikeaa. Arie ymmärsi nyt Teemua paremmin kuin ennen, hän alkoi tuntea todellista kaveruutta Teemun kanssa. Hän mielellään auttoi myös Teemua kotitehtävissä, joissa tällä oli vaikeuksia.

ISOJEN POIKIEN PUUHIA

Kului pari vuotta. Nuoret jatkoivat aherteluaan koulunsa kanssa, menestyen milloin paremmin, milloin huonommin, mutta kuitenkin ilman suurempia vahinkoja.

Arie oli jonkin verran toisella kymmenellä, kun Teemu, joka oli ystävystynyt Arien kanssa, tuli Arien viereen ja nyhtäisi häntä kyynärpäästä.

- Tulisitko vähän tänne, minulla on sinulle tärkeää näytettävää.

- Etkö voi näyttää sitä tässä, sanoi Arie, jolla oli kiire mennä hakemaan unohtunutta vihkoaan luokasta.

- Ei se tässä selviä, tule nyt vain, ei se vie kauan.

Pojat menivät vähän syrjemmälle poikajoukosta. Vasta kun he olivat sopivasti koulun nurkan takana, Teemu alkoi kertoa asiastaan.

- Katsopas mitä minulla on täällä, aloitti Teemu kaivaen taskustaan pienen valkoiseen paperiin käärityn paketin.

- Mitä siinä on, kyseli Arie

- Tämä on sitten vain meidän kesken, sanoi Teemu. Kun tätä vähän maistelee, alkaa nähdä ihmeellisiä asioita ja tuntuu kuin leijailisi pilvessä. Mihinkään ei koske eikä jalka paina mitään. Silloin voi vaikka lentää niin kuin linnut.

- Mutta mitä se sellainen sitten on?

Olihan Arie kuullut puhuttavan huumeista ja aineista, joita nuoret pojat ja tytöt käyttivät hipoissaan, mutta ne olivat vähän vanhempia eivätkä huolineet heitä joukkoonsa.

Nyt hän sai ensimmäisen kerran katsella sitä läheltä.

- Oletko sinä maistanut sitä?

- Olen minä ihan pikkuisen maistanut.

- Miltä se maistuu? Onko se pahaa? Pystyitkö sinä lentämään?

- Enhän minä niin paljon ottanut sitä. Eikä maistunut paljon miltään.

- Mistä sinä sait tuota?

- Kuule älä kerro tästä kenellekään. Minä sain tätä yhdeltä isolta pojalta, joka sanoi, että se on vain maistiaisiksi. Se antoi tämän ilmaiseksi, mutta sanoi, että kun haluat lisää, se maksaa.

- Voi hurja. Mitä sinä aiot tehdä tuolla?

- Minä aion kokeilla, miten se vaikuttaa. Pitääkö se paikkaansa, ettei kipu tunnu missään eikä jalka paina ja että voi vaikka lentää.

- Mutta entä jos jäät kiinni? Jos isäsi ja äitisi saa tietää?

- Minä aion kokeilla sitä omassa huoneessa ja panen oven lukkoon, ettei kukaan pääse sinne häiritsemään. Haluatko sinä tulla mukaan? kokeillaan yhdessä.

- En minä oikein tiedä. Minun äiti kertoi kerran, että jos sitä alkaa kokeilla, siihen tulee halu saada aina vain lisää. Ja jos se maksaa, eikä minulla ole siihen rahaa.

Arien hälytyskellot alkoivat hälyttää viimeisellä hetkellä.

Olisihan se niin kivaa kokeilla sitä, mistä isot pojat kuiskuttelivat keskenään ja kääntyivät heti pois, kun Arie sattui tulemaan lähelle.

- Mitä sinä kakara siinä norkoilet, mene äitisi helmoihin kasvamaan, oli heidän itsetietoinen huomautuksensa. Kyllähän Arie arvasi, mistä siinä oli kysymys.

Arie kieltäytyi menemästä mukaan Teemun kotiin. Teemu oli järjestänyt asian niin, etteivät kumpikaan, isä eikä äiti, olleet kotona, kun hän kokeili ainettaan.

Seuraavana päivänä Teemu oli oudon hajamielinen, kuin poissa tästä maailmasta.

Arie tarkkaili kaveriaan ja välitunnin aikana hän meni Teemun viereen ja alkoi kysellä.

- Maistoitko sinä sitä?

- Kyllä minä maistoin ja otin sen kaikki.

- No miltä se sitten tuntui? Tuliko siitä hyvä olo?

- Tulihan siitä, mutta sitten kun se haihtui minulle tuli paha olla. Olisin halunnut lisää, mutta ei ollut, kun olin ottanut kaikki kerralla. Enkä minä pystynyt lentämään.

- Mitä sinun isä ja äiti sanoi sinulle? Tiesikö ne ?

- Ne tulivat vasta myöhään kotiin. Äiti tuli katsomaan ja kysyi vain, onko minulla huono olo, kun näytät niin kurjalta. Minä sanoin vain, että söin koulussa jotain, joka pani vatsan sekaisin.

- Kerroitko sinä niille mitään?

- En tietenkään eikä ne ymmärtänyt siitä mitään. Äiti vaan huolehti, että juon maitoa, jos se helpottaa vatsavaivoja.

- Aiotko sinä kokeilla lisää?

- Ei minulla ole siihen rahaa, se poika sanoi, että siihen tarvitaan paljon rahaa, ja jos ei ole ja kuitenkin haluaa, pitää ottaa isältä ja äidiltä salaa niitten rahoja.

Kotona Arie mietiskeli päivän asioita.

Kun äiti sattui lopettamaan askareensa keittiössä ja istahtamaan olohuoneen sohvalle katsellen hajamielisesti joitain kiiltäviä naistenlehtiä, Arie hivuttautui äidin viereen ja alkoi kysellä asioita.

- Äiti kuule, Teemulla oli yhtenä päivänä sellaista valkoista jauhetta, jota se oli saanut joltain pojalta.

Se kertoi, että jos sitä ottaa suuhunsa, kipua ei tunnu missään ja jalka ei paina ja voi lentää niin kuin linnut.

- Kertoiko Teemu, mitä se sellainen aine on?

- Ei se kertonut, mutta se poika oli sanonut, että se ensimmäinen oli kokeeksi ja jos haluaa lisää se pitää ostaa rahalla.

- Kauheaa. Et kai sinä vain mennyt maistamaan sitä ainetta?

- Teemu pyysi minua mukaansa, kun se halusi kokeilla sitä huoneessaan, kun sen isä ja äiti olivat poissa, mutta en minä halunnut.

- Mutta mistä Teemulla on rahaa siihen?

- Ei sillä olekaan, mutta se poika oli sanonut, että jos ei ole omaa rahaa, pitää ottaa isältä ja äidiltä.

- Hyvänen aika sentään. Onko ne huumeet tulleet jo meidänkin kouluun. Ja pienille pojille. Onko muilla pojilla ollut sitä?

- On sitä isoilla pojilla ja tytöilläkin, mutta ei ne huoli meitä mukaan.

Arien äiti mietti kauhistuneena, miten asiassa pitäisi edetä. Hänellä oli ensimmäinen reaktio soittaa jollekin

tutulle, mutta sitten hän ajatteli, että ehkä olisi sittenkin parempi puhua asiasta ensin kotona.

Hän otti asian puheeksi vasta sitten, kun Arie oli mennyt nukkumaan ja kertoi kaiken mitä tiesi asiasta. Arien isän reaktio oli sekin juuri sellainen, kuin saattoi odottaa. Ensin kiihtynyt vuodatus ja sitten rauhoituttuaan alkaa selvitellä, miten toimia ja millaisia seuraamuksia mistäkin mahtoi olla.

Lopulta he tulivat siihen lopputulokseen, ettei asiaa ainakaan voinut jättää hoitamatta.

Mutta he eivät halunneet sekoittaa kenenkään nimeä tähän vyyhteen.

Parhaaksi toimenpiteeksi katsottiin viedä asia mahdollisimman pian vanhempien kokoukseen.

Arien äiti otti asiakseen valmistella asian käsittelyä vanhempien illassa soittelemalla muutamille äideille, joitten kanssa hän muutenkin piti yhteyttä.

Muutkin äidit olivat kuulleet huhuttavan asiasta, mutta nyt vasta ensimmäisen kerran ottivat asian vakavasti.

Koulun johdolle asia sen sijaan näytti tulleen täytenä yllätyksenä.

Asiaa pengottiin kaikessa hiljaisuudessa perusteellisesti, poikia ja tyttöjä kuulusteltiin ja yritettiin saada selville, mistä aine oli peräisin. Kaikki tämä tarkasti koulun sisäisenä asiana.

Vaikka koulun imagon vuoksi asia pyrittiin hoitamaan koulun sisällä, se kuitenkin vuoti ulos ja siitä oli kirjoitus seudun lehdessä, kuitenkin vain yleisesti ilman nimiä tai syytöksiä.

Tämän jälkeen asia etenikin omia virallisia latujaan.

Poliisi kiinnostui asiasta heti ja aloitti omat tutkimuksensa.

Useita opettajia ja oppilaita kuulusteltiin ja lopulta poliisi pääsi huumeita myyneiden kannoille käyttäen syötteinä palkkaamiaan valeasuisia siviilejä.

Onneksi Arille ja Teemulle kumpikaan ei joutunut poliisin kuulusteluihin, josta jotkut isot pojat kertoivat vielä jälkeen päin väristen.

Koulun johto päätti kuitenkin aloittaa välittömästi erityisopetuksen ja informaation huumeista, siitä, miten ne vaikuttavat ja mitä ne voivat saada ihmisessä aikaan. Tilattiin myös aiheesta kertovia lyhytelokuvia ja pyydettiin koululle ulkopuolisia asiantuntijoita selvittelemään oppilaille, mistä he olivat pelastuneet, kun asia saatiin selvitettyä sen alkuvaiheessa.

Teemulla näytti olevan outo viehtymys sotkeutua kaikenlaisiin seikkailuihin.

Se oli Teemu, joka esitteli välitunnilla Arielle, miten hän osaa polttaa tupakkaa.

Ja se oli Teemu, joka näytti Arielle valokuvia, joissa esiteltiin alastomia naisten kuvia. Eihän tämän ikäiset pojat vielä sellaisista asioista juuri mitään tienneet, mutta oli jotenkin jännää katsella kuvia salaa toisilta pojilta ja tytöiltä, jotka arvasivat jotain poikien salamyhkäisestä käyttäytymisestä ja yrittivät kurkkia olkapään yli: Mitä te pojat siellä salailette? Näyttäkää meillekin.

Teemu tarjosi niitä Arielle kotiinkin, mutta Arie ei halunnut niitä.

- Äiti ne kuitenkin löytää ja sitten se alkaa kysellä kaikkea, oli Arien kommentti.

Mutta tapauksella oli kuitenkin jälkiseurauksensa.

Arie oli tottunut keskustelemaan äitinsä kanssa kaikesta, ja niin hän pitkän arkailen ja miettimisen jälkeen päätti ottaa esille asian, joka oli jäänyt häntä vaivaamaan.

Arie hivuttautui äitinsä viereen tämän istahtaessa hetkeksi mielituoliinsa.

- Kuule äiti, Teemu kertoi ettei sen äidillä ole piliä. Ja kun me katseltiin eräitä kuvia, ei niilläkään ollut piliä.

Arien äiti ei ensin ymmärtänyt, mistä Arie puhui, mutta alkoi kysellä

- Mitä kuvia te katselitte?

- No ne oli joitakin sellaisia valokuvia, joita Teemulla oli.

- Mitä ne esittivät?

- Niissä oli joitain – Arie oli vähän ymmällä, miten kutsua naisia, joita kuvissa esitettiin.

Arien äiti alkoi lopulta aavistella, mistä oli kysymys ja auttaakseen poikaansa kysyi.

- Olivatko ne kuvat naistenkuvia?

- Oli ne, eikä niillä ollut vaatteita.

Äiti ei oikein ymmärtänyt, miten tällaista asiaa tulisi käsitellä. Kyllä hän oli tietoinen, että jossain vaiheessa sukupuoliasiatkin tulisivat esille, mutta oliko hänen pieni poikansa nyt jo niin vanha, että hänelle oli opetettava noita asioita, jotka tuntuivat jotenkin kiusallisilta pojan kirkkaitten silmien katsellessa.

Hän nousi paikaltaan ja haki kirjahyllystä paksun kirjan, joka käsitteli ihmisen fysiologiaa ja haki sieltä ihmisen anatomiaa esitteleviä kuvia.

- Katsotaanpas yhdessä. Tässä on kuvia tyttöjen ruumiin rakenteesta.

Olihan Arie nähnyt äitinsä ilman vaatteita, hehän kävivät yhdessä saunassa eikä äiti ujostellut poikansa edessä vaihtaessaan vaatteitaan.

Näin Arie sai ensimmäisen oppitunnin tyttöjen ja poikien erilaisesta ruumiin rakenteesta.

Äiti mietti, olisiko nyt jo aika kertoa tarkemmin asiasta, mutta päätti, että se kai kuuluisi isän tehtäviin.

Sitä sitten pohdittiinkin yhdessä Arien mentyä jo nukkumaan.

Isä tunsi jonkinasteista vaivautuneisuutta asiassa, mutta hänen aloitettuaan varovasti lähestyä kysymystä poika oli hämmästyttävän valmis ja avoin keskustelemaan aiheesta ja täynnä ihmetteleviä kysymyksiä. Aivan selvästi Arie oli jo pohtinut asioita, lienevätkö sitten muut pojat olleet opettajina, pohti isä.

Vuodet vierivät ja Arie ja Teemu kulkivat paljon yhdessä.

He potkivat palloa toisten poikien kanssa läheisellä nurmipäällysteisellä kentällä.

He opettelivat juoksemaan kilpaa ja hyppäämään pituutta ja kolmiloikkaa.

Kuulantyöntökin oli ohjelmassa, vaikka ei se tuntunut oikein miltään, mutta Teemu oli siinä parempi.

He kävivät onkimassa kaloja läheiseltä järven rannalta, mutta kalojen perkaus ei tuntunut ollenkaan hyvältä.

Arie antoikin aina pyydystämänsä kalat Teemulle, jonka äiti perkasi ne ja teki niistä keittoa ja paistinkaloja. Eiväthän ne saaliit suuria olleet, pieniä rantasimppuja, mutta oli kiva heittää onki järveen ja seurata punaisen ja valkoisen kirjavaa ongenkohoa kalan näykkiessä koukkuun laitettua matoa.

Mutta poikien harrastukset alkoivat myös johtaa heitä eri suuntiin.

Teemua kiinnostivat tekniset laitteet, koneet ja mutterit, joista Arie ei välittänyt.

Arie luki mielellään kaikenlaista.

Lisäksi hän kävi soittotunneilla.

Kotiin oli hankittu piano, ihan sitä varten, että Arie voisi harjoitella sillä. Soittotunneilla hän kävi tunnollisesti alkaen päästä jyvälle musiikin salatusta maailmasta. Tämän ansiosta Arien musiikkikorva kehittyi klassisen musiikin suuntaiseksi, eikä hän vartuttuaan tuntenut mielenkiintoa nuorten suosimaa kovaäänistä musiikkia kohtaan.

Tämä taas oli sellaista, mikä ei kiinnostanut Teemua.

Koulun opetusohjelmiin kuului myös illanvietot, ja sitä varten oli harjoiteltava näytäntöjä tai, jos oli

edellytyksiä, valmistautua soittamaan, lausumaan runoja tai laulamaan.

Liikunnan opettaja oli lisäksi saanut päähänsä, että nuorten ihmisten täytyy opetella myös tanssimaan, mikä

edellytti sen opettelemista hyvissä ajoin ennen juhlia. Ne olivat kansantansseja.

Niin Ariekin ujona yritti sovittaa jalkansa hänen parikseen valitun sorjajalkaisen tytön askeliin.

Mutta eihän se tahtonut millään onnistua. Mikä lieneekään noissa tytöissä, että kun niitä menee lähelle niin heti alkaa ujostuttaa ja jalat on kuin puupökkelöt. Vaikka eihän Arie muuten ujostellut.

Ja nuo mokomat tytöt kun ne huomasivat poikien ujouden, aivan kuin tahallaan alkoivat keikailla ja härnätä heitä. Arien tyttökaveri oli ihan mukava, mutta kyllä hänkin tirskui toisten tyttöjen kanssa väliajalla vilkuillen Arien suuntaan. Mitähän lie siellä kuiskutelleet.

Juhlat tulivat ja pitkähkön ohjelman jälkeen mentiin joukolla voimistelusaliin, joka oli raivattu tanssipaikaksi.

Kylästä oli tilattu kylän oma bändi, joka soitteli tilaisuuteen sopivaa kansanmusiikkia.

Ja asiaan kuului, että jokainen poika kävi hakemassa oman harjoituskumppaninsa ainakin kerran tanssi-lattialle. Niinpä sitten Ariekin meni äidin silittämä valkoinen paita kaulaa puristaen ja tilaisuutta varten ostettu uusi puku haitaten muutenkin jäykkää menoa oman tyttökaverinsa eteen ja kumarsi jäykästi.

Tyttö odotteli jo häntä posket punaisina palaen uudessa kermanvärisessä mekossaan ja kiiltävissä pienissä kengissään, tukka sievästi sinisen punaisella nauhalla sidottuna ja suu maireassa hymyssä.

Ja ihme kumma, muutaman pyörähdyksen jälkeen Arie tunsi suorastaan nauttivansa tanssimisesta.

Mutta ei Arie oikein tiennyt, miten tuollaisen otuksen kanssa pitäisi keskustella, kun aivotkin tuntuivat olevan aivan tyhjät. Mistähän ne tytöt oikein juttelevat keskenään, kun niillä näyttää olevan aina niin hauskaa, mietti Arie kuumeissaan.

Kappale loppui aikanaan ja Arie vei kuuliaisesti tanssikaverinsa takaisin sinne, mistä hänet hakikin.

Arie päätteli mielessään, että se kyllä sai olla viimeinen tanssi näissä kekkereissä, mutta lopulta toisten hoputtaessa hänen täytyi uskaltaa lattialle vielä toistamiseenkin.

VELHOUKSIA

Eräänä päivänä Arien opettaja tuli luokkaan innoissaan heiluttaen paksua kirjaa toisessa kädessään.

Hän tuskin oli malttanut istua opettajantuolilleen, kun hän jo alkoi kertoi kirjasta, jonka kantta hän esitteli oppilailleen.

Siinä oli kuvattu nuori poika, jolla oli suhteettoman suuret silmälasit päässään ja joka näytti kuin olisi leijaillut ilmassa.

- Tämä poika on Harri Potter. Kirja kertoo hänen ihmeellisistä seikkailuistaan. Poika kasvaa aivan tavallisena poikana, mutta sitten hän saa tietää, että hän on velho.

- Mikä se sellainen velho on, uskalsi eräs tyttöoppilaista kysyä arasti.

- Velho on sellainen ihminen, jolla on epätavallisia kykyjä ja lahjoja.

- Pystyykö se velho lentämäänkin?

- Kyllä hän pystyy ja hän pystyy liikuttelemaan esineitä ja jopa ihmisiäkin. Mutta me luetaan tätä kirjaa täällä tunnilla ja keskustellaan siitä sitten, lupasi opettaja innoissaan.

Oppilaat olivat vähän ihmeissään, katselivat toisiinsa ja alkoivat kysellä niiltä, jotka olivat lukeneet kirjaa, mitä siellä oikein kerrottiin.

- Kuinka moni on lukenut Potterin kirjaa? kyseli opettaja.

Muutamia käsiä nousi ylös, mutta suurin osa oppilaista ei tiennyt Potterista mitään.

- Olisi hyvä, jos useampi voisi hankkia kirjan, että voisimme paremmin seurata sitä, sanoi opettaja ja luki valittuja paloja sieltä täältä.

Lapset kuuntelivat kerrankin aivan hiljaa. Kirja aivan selvästi viehätti heitä.

Kun Arie tuli kotiin koulusta, hän alkoi myöskin kertoa Potterista, josta opettaja oli innoissaan kertonut.

- Äiti kuule, se opettaja kertoi koulussa jostain Potterista, joka on sellainen velho, joka tekee kaikenlaisia ihmeellisiä asioita. Se osaa jopa lentää ja saa esineet liikkumaan.

- Olen minä lukenut siitä Harry Potterista, mutta en ole ollenkaan varma, että sen lukeminen on hyväksi kenellekään.

- Mutta äiti se opettaja kertoi, että me luetaan sitä kirjaa koulussa ja sitten puhutaan siitä. Ja se opettaja pyysi ostamaan sellaisen kirjan.

- Kuulehan Arie, me keskustellaan asiasta isän kanssa ja sitten päätetään ostetaanko me sitä.

Arie ymmärsi äidin tavasta puhua, että asia oli sillä kertaa puhuttu loppuun, ja siihen palattaisiin sitten, kun isä ja äiti olivat jutelleet siitä keskenään.

Arien äiti puhui miehensä kanssa asiasta iltauutisten jälkeen.

Myös Arien isä oli kuullut kerrottavan Potterista ja myöskin lukenut joitain kirjoituksia hänestä kertovista kirjoista, joten asia oli jollain tapaa tuttu.

Mutta nyt asiaan tuli ottaa henkilökohtainen kanta, ja asialla oli kiire, koska se oli oppiaineena koulussa.

Mutta miten tuollaista asiaa tulisi käsitellä?

Kummallakaan ei ollut omakohtaista tuntumaa kirjaan. He tiesivät vain, että se on hyvin suosittu ja että lapset suorastaan ahmivat sitä.

Arien vanhemmat päättivät, että asiasta täytyi puhua toisten lasten vanhempien kanssa ja ottaa se esille vanhempien kokouksessa.

Arien isä, joka päivittäin liikkui liikemiesten ja muitten käytännön ihmisten keskuudessa, oli hyväksyvämpi kirjan suhteen eikä välttämättä nähnyt siinä mitään pahaa.

Äiti taas, joka oli herkempi ja lähempänä poikansa ajatusmaailmaa tunsi levottomuutta asian suhteen.

Arien äiti sai taas toimia yhteyshenkilönä toisiin vanhempiin, pääasiassa äiteihin.

Hän soitteli ensin tutuille ja sellaisille, joitten kanssa hän oli yhteydessä muutenkin.

Useimmat olivat jollain tapaa selvillä Potter-kirjoista, jotkut kuulivat niistä ensimmäistä kertaa.

Pahin ongelma oli siinä, ettei kukaan oikein tiennyt tai ymmärtänyt, mitä pitäisi tehdä tai oliko asia edes sen arvoinen, että sitä kannattaisi viedä eteenpäin.

Arien äiti oli kuitenkin saanut asian sydämelleen eikä hän voinut jättää sitä käsittelemättä.

Hän otti yhteyttä seurakuntansa hengelliseen johtajaan, mutta tämäkin suhtautui asiaan kovin kuivakiskoisesti ja jopa torjuvasti.

- Mitä pahaa siinä on, että lapset lukevat seikkailukertomuksia. Luin minä itsekin lapsen Tarzan kirjoja

ja Mars kirjoja ja kaikenlaisia salapoliisijuttuja ja sotakertomuksia enkä minä ole huomannut siitä mitään pahoja seurauksia

- Mutta ne olivat seikkailukertomuksia. Luin minäkin tyttökirjoja, joissa oli hurjiakin seikkailuja.

Mutta nämä Potter-kirjat kertovat noidista ja loitsuista ja kaikenlaisista yliluonnollisista asioista. Eivätkö lapset saa niistä painajaisia?

- Minusta on lapsellista puuttua noihin henkimaailman asioihin. Ne ehkä olivat hyvinkin ajankohtaisia silloin, kun Raamatun kirjoituksia kirjoitettiin, mutta eihän nykymaailmassa enää uskota sellaisiin. Aika on mennyt eteenpäin. Jeesuskin oli vain oman aikansa lapsi. Silloin puhuttiin pahoista hengistä ja uskottiin niihin. Ne riivatut olivat vain henkisesti sairaita, joita nykyisin hoidetaan mielisairaaloissa.

Arien äiti olisi halunnut puhua hengellisen auktoriteettinsa kanssa vielä kirjojen uskonnollisesta merkityksestä, koska hänen mielestään, sikäli kuin hän oli lukenut ja kuullut toisilta vanhemmilta, kristilliseen uskoon ei kuulu sekaantua taikuuteen ja velhouteen, mutta auktoriteetin torjuva ja vähättelevä asenne sai hänet vaikenemaan siitä. Siispä sieltä ei tullut mitään apua.

Seuraavaksi Arien äiti otti Potter-kirjat esille vanhempien kokouksessa. Siellä asiasta virisikin vilkas keskustelu, mutta sen asiallista käsittelyä haittasi se, ettei juuri kukaan tuntenut kirjoja omakohtaisesti, vaikka joittenkin lapset olivat ahmineet niitä. Joku vanhempi, jonka tiedettiin olevan ”henkilökohtaisessa uskossa” eli uudestisyntynyt, kuten sitä nimitettiin, tuki Arien äidin huolta.

Asia jäi sielläkin ilman käytännön toimenpiteitä, joskin Arien äiti ja jotkut muutkin yksityisesti soittivat koulun johtajalle esittäen huolensa kirjoista.

Heille kuitenkin vakuutettiin, että kirjojen ottamista koulun opetusohjelmaan suositeltiin ylemmältä taholta, ja että aineen opettajalla on oikeus itse määritellä tunneilla käsiteltäviä kirjoja.

Arien äiti joutui toteamaan, että yksityisen ihmisen mahdollisuus asioihin, hyvinkin huolestuttaviin, on kovin rajoitettu.

Kotona kuitenkin sovittiin, ettei heille hankita Potter-kirjoja, mutta sille he eivät voineet mitään, että kirjaa luettiin koulussa ja että se levisi kulovalkean tavoin oppilaitten keskuuteen.

Arien äiti ei ollut tietoinen, että hän oli törmännyt maailmanlaajuiseen, uuteen filosofiaan ja uskontoon, jota kutsutaan nimellä New Age ja Uusi Maailmanjärjestys, josta D Hunt & T A McMahon kertovat kirjassaan ”America, the Sorcerers New Apprentice; Harvest House publishers, Oregon.

Tämä ennen kokematon liike leviää varsinkin ja etupäässä länsimaissa, niissä maissa, joissa tekninen kehitys on korkeimmalla tasolla ja joissa rationaalinen ajattelu on hallinnut runsaan vuosisadan ajan.

Se on kehittänyt uusia filosofioita ja ajattelumalleja, jotka romuttavat kaikkea aiemmin pyhänä ja arvostettuna pitävää, niiden mukana juutalais-kristillisen kulttuurin ja sen arvomaailman.

Hassuinta tässä uudessa ja ”edistyneessä” ajattelussa on se, että vaikka se vähättelee tai hyljeksii kaikkea yliluonnollista, mitä ei voi järjellä selittää, se hyväksyy kyselemättä tuohon uuteen uskontoon kuuluvat järkevän ajattelun ylittävät ilmiöt. Sen viikonloppu-retriiteissä ja seminaareissa tapahtuu outoja asioita. Mutta ne voidaan hyväksyä, koska niiden aiheuttajina ei pidetä ulkopuolisia voimia, henkiä tai Jumalaa. Näiden järjenvastaisten ilmiöitten selitetään olevan seurausta ihmisen sisäisistä voimista, ihmisestä itsestään. Ihmistä itseään alettiin jumaloida.

Tämä uusi oppi ja uskonto tempoo ja kiihottaa nuoria ihmisiä villiin transsiin uuden musiikin tahdittamana, joitten sanoittajat ja soittajat sanovat häpeilemättä olevansa jonkun ulkopuolisen voiman vaikutuksen alla harjoitellessaan uusia biisejä ja luonnostellessaan niihin sopivia sanoja. Se on aivopesua parhaimmillaan ilman, että sen kohteet itse ovat siitä tietoisia. Rock-tähtiä kuvataan joskus evankelistoiksi, jotka pystyvät huumaamaan kuulijansa huumeiden tavoin, vangitsemaan heidän rationaalisen ajattelunsa ja tunteensa ja syöttämään heille oman maagisen maailmankuvansa.

Tästä samasta lähteestä ovat peräisin nämä Harri Potter kirjat, jonka tekijä A D Rawling sanoo itse elävänsä kirjojensa henkilöitten mukana heidän seikkailuissaan, ja jotka ovat täynnä noituutta, taikuutta ja yliluonnollisia ilmiöitä.

Nuoria lapsia, juuri kunnolla lukemaan oppineita, aivopestään uuteen ajattelutapaan, epätodellisuuden maailmaan, jossa loitsuilla ja taioilla on keskeinen sija. Näillä viattomilla, lapsellisilla nuorilla ei ole mitään mahdollisuuksia testata lukemiensa tapahtumien todellisuutta, he imevät kaiken sellaisenaan ja voivat yrittää jäljitellä niitä omassa lähiympäristössään.

Uuden uskonnon filosofit, ”profeetat”, Freud ja Jung opettivat, että ihmisen psyyke on osa kollektiivista muistia, jonka kautta hänellä on kyky palautua menneisiin kehitysmuotoihin aina ameba-asteelle saakka. Sitä kautta tieteellis-teknisen ajan moderni ihminen voi vaikeuksitta palautua aistiharhoissaan muinaisten kulttuurien noitamenoihin ja sen aikaisiin yliluonnollisiin uskomuksiin, he selittivät.

Mutta vaikka he hylkäsivät yliluonnollisen, kristinuskon Jumalan ja sen opit, heillä oli ”henkiopas”, ulkopuolinen mentori, joka opasti heitä muotoilemaan filosofiset teoriansa ja psykologiset oppinsa.

Eikä tämä tietoisuus ulkopuolisesta oppaasta ollut suinkaan turvallinen. Monet heistä joutuivat näitten oppaittensa henkiseen vankeuteen ja jotkut päättivät päivänsä mielisairaaloissa.

Arie jatkoi opiskeluaan ylemmällä tasolla päästyään peruskouluasteensa loppuun.

Teemu sen sijaan suuntautui tekniseen kouluun, mikä vastasi hänen luontaista lahjakkuuttaan.

Sen johdosta myös poikien tiet erosivat eivätkä he voineet tavata kuin pitkien lomien aikana.

Arien läheiset suhteet äitiinsä myös kärsivät uudesta tilanteesta, koska Arie joutui koulunsa sijainnin vuoksi asumaan vuokratussa huoneessa. Hän kuitenkin piti jatkuvaa yhteyttä äitiinsä kertoillen kaikesta mitä koulussa tapahtui, opiskelijatovereistaan, edistymisestään kouluaineissaan, myös haaveistaan ja tunteistaan.

Myöskin Arien äiti tunsi yksinäisyyttä, sillä hänen miehensä oli jatkuvasti kiinni työssään, usein iltamyöhäänkin, eikä hän kotiin tultuaan jaksanut irrottautua päivän ongelmista.

Arien äidin ongelma ja suru oli siinä, ettei hän saanut toista lasta, kuten toivoi.

Puhelinsoitot muutamien harvojen sydänystävien kanssa toivat jonkinlaista lohtua, mutta nekin tahtoivat jäädä kovin pinnallisiksi. Arien äiti koki yksinäisyyttä ja masennustakin.

Seurakunnan hengellinen piiri toi oman sisältönsä ja avautuminen turvallisen tuntuisessa piirissä tuntui lohdulliselta. Sieltä hän löysi myös muutaman uuden ystävän, jotka aidon vilpittömästi halusivat pitää yhteyttä.

NUORUKAINEN ARIE

Arien ääni alkoi saada matalia resonanssi-ääniä, jotka joskus katkeilivat ja sekoittuivat outoihin ylä-ääniin.

Hän huomasi, että hänen ylähuuleensa alkoi kasvaa mustaa karvaa, jota hän aluksi häpeili ja yritti poistaa nyhtämällä niitä juurineen, niin epämiellyttävää kuin se olikin.

Hän pani merkille tyttöjen vilkuilut hänen suuntaansa ja salamyhkäiset kuiskutukset pienen naurun myötä. Siispä hekin olivat asian huomanneet, mutta miksi heidän piti siitä pitää sellaista lystiä? pohti Arie mielessään. Sitten hän pani helpottuneena merkille, että monella muullakin pojalla oli ylähuuli tummunut. Siispä hän ei ollut yksin ongelmineen.

Arie puhui asiasta kotona äidilleen, kuten hän oli tottunut puhumaan kaikista ongelmistaan, ja tämä nauraen pörrötti hänen päätään sanoen leikkisästi: ”Vai on minun pienestä pojastani tulossa mies!”

Arien isä tarjosi hänelle omaa parranajokonettaan, hänellä kun oli niitä useita, sellaisia jotka käyttävät vaihdettavia metalliteriä, mutta hän itse käytti uudenaikaisempia sähköisiä laitteita.

Arien ongelma oli siinä, ettei hänellä ollut oikein miehen kuvaa. Hän oli aina elänyt lähellä äitiään ja keskustellut hänen kanssaan ongelmistaan.

Mutta isä oli jotenkin kaukainen, etäinen, johon hänellä ei ollut avointa keskustelusuhdetta kuten äitinsä kanssa. Isä tuli ja meni, oli paljon poissa ja senkin vähän, minkä hän vietti kotonaan, hän oli omissa mietteissään, lukien lehteään tai silmäillen joitain työstään tuomiaan kirjoituksia.

Arie ei myöskään ymmärtänyt, että nuoret aikuisiksi kypsyvät tytöt vaistomaisesti etsivät pojasta miehen merkkejä, ja sen ensimmäiset oireet herättävät heissä romanttisen jännittäviä tuntemuksia.

Tytöt näyttävät saavuttavan naisellisen kypsyytensä tai ainakin valmiutensa siihen varhaisemmin kuin pojat.

Tämän takia heitä usein kiinnostaa enemmän täysi-ikäiset miehet kuin keskenkasvuiset, kömpelöt ja epävarmat pojat.

Arabikulttuurissa tyttölapset, kuten nuoria naisia länsimaisen ajattelun mukaan voisi kutsua, voidaan kihlata seitsemän vuoden ikäisinä ja yhdeksän vuoden ikäisinä heidät voidaan vihkiä avioliittoon. Tämä osaltaan vaikuttaa siihen, että arabien luonnollinen lisääntyminen on kaksin- jopa kolminkertainen siihen, mitä se on länsimaissa. Siinä vaiheessa, yli kaksikymppisenä, kun länsimainen nuori nainen alkaa vakavasti katsella itselleen aviokumppania, hänen arabisiskollaan voi olla jo iso lapsilauma.

LENKILLÄ

Tiiviin opiskelunsa vastapainoksi Arie pistäytyi usein illalla lenkkipolulle, tavallisesti tehtyään ensin kotitehtävänsä. Tämä irrotti hänen ajatuksensa lukemistaan aineista ja kiihotti miellyttävästi harmaita aivosoluja uusille ajatuspoluille. Arie huomasi ajatustensa kirkastuvan lenkillä ollessaan. Koska hän ei treenannut urheilun vuoksi eikä parantaakseen tuloksiaan joissain kilpailulajeissa, hän voi ottaa iltalenkkinsä joko hiljaisen juoksun tai reippaan kävelyn muodossa, pysähdellen välillä tarkkailemaan ympäristöään tai vain nauttiakseen näkymistä.

Arie ei kaivannut kaveria, hän mieluummin kuljeskeli yksin, koska silloin ei tarvinnut huomioida toisen tarpeita eikä tullut kilpailua, kuten helposti käy lenkkeillessään toisen kanssa.

Olihan Arie tosin huomioinut solakan vaaleatukkaisen tyttölapsen, jonka hän heikosti muisteli nähneensä koulun välitunneilla, joskus kulkevan samoja polkuja hänen kanssaan. Ja joskus tyttö selvästi hidasteli kulkuaan nähtyään Arien lähestyvän, mutta ei kuitenkaan antautunut keskusteluun, kunhan vain tarkkaili.

Mutta eräänä kuutamoisena iltana, kun kuun valo kimalteli somasti puitten jäätyneitten lehvien lomitse heittäen romanttisen varjomaisia kuvioita hengelle ja tien pintaan, tyttö jäi seisoskelemaan matalan tienkaiteen viereen odottaen Arien ehtivän paikalle.

Arie aikoi kulkea ohi, mutta jotenkin hän vaistosi, ettei se ollut sopivaa tällä kertaa. Saavuttuaan tytön kohdalle hän kääntyi tähän päin ja sanoi:

- Eikös olekin ihmeellinen ilta, katsohan tuota varjojen leikkiä ja timanttien kimaltelua puun oksilla.

- Olen minä huomannut sen ja siksi pidänkin näistä talvisista lenkeistä, kaikki on raikasta ja kaunista.

Arie meni lenkeilleen kuten ennenkin, mutta häneen oli iskenyt uusi mielenkiinto, joka sai hänet vilkuilemaan ympärilleen kuin jotain etsiäkseen.

Arie huomasi odottavansa tytön solakan vartalon ja hänen keinuvan kevyitten askeltensa ilmestymistä. Hassua, että aiemmin häntä ihastuttaneet talvisen vaihtuvat kuviot puitten oksilla ja lumipeitteisillä pientareilla eivät kiinnostaneet enää samalla tavalla kuin ennen, mietti Arie mielessään.

Ei Ariella ollut mitään vertailukohtaa eikä selitystä siihen, mitä hänen mielessään ja tunne-elämässään oli tapahtumassa. Hän yritti verrata tunteitaan siihen, miten hän koki äitinsä, ja ihmeekseen hän huomasi tulevansa jotenkin levottomaksi, ikään kuin hän tekisi jotain väärää tai salattavaa.

Arie ei ymmärtänyt, että hänen luonnollinen kiintymyksensä äitiinsä oli kehittynyt asteelle, joka tulisi myöhemmin aiheuttamaan hänelle ongelmia.

Arien kohdalla oli syntynyt riippuvuutta, jota asiantuntijat kutsuvat oidipus-kompleksiksi, joskin se Arien tapauksessa oli ehkä lievemmässä muodossa.

Se kuitenkin aiheutti hänessä mielikuvan, että antautuminen läheiseen tunnesiteeseen toista naista tai ehkä miestäkin kohtaan saa aikaan syyllisyyden tunteen. Aivan kuin hän pettäisi äitinsä luottamuksen.

Tämä aiheutti Ariessa arkuutta ja vetäytymistä läheistä kosketusta välttelevän käyttäytymisen suojaan.

Onneksi Arien lenkkituttava oli reipas, tasapainoinen ja välitön, minkä johdosta hän pystyi pääsemään Arien suojamuurin yli luonnollisesti ja vastustamattomasti, ilman pakkoa.

Tästä alkoi kehitysvaihe Arien elämässä, joka toi häneen kokonaan uudenlaisia ulottuvuuksia.

Arien ja hänen ystävänsä ystävyys oli todella sitä, puhdasta ja kaunista. Kumpikaan ei tarvinnut fyysistä kosketusta, vaikka usein heidän kätensä koskettivatkin toisiaan. Se oli kuitenkin kuin satunnaista, ilman tarkoitusta tapahtuvaa, mutta pian Arie pani merkille lämpimän ailahduksen rinnassaan joka kerran, kun heidän olkapäänsä sattuivat koskettamaan toisiaan. Sekin oli aivan uusi asia Arielle.

Kuin sanattomasta sopimuksesta heidän iltalenkkinsä tehtiin yhdessä.

Jokaisen kerran, kun Arie ei nähnyt ystäväänsä, kuten hän tätä mielessään nimitti, hän tunsi pettymystä. Tyttö, joka sanoi nimensä olevan Anne, selitti Arien ihmetteleviin kysymyksiin, että syynä olivat vierailu perheen kanssa jossain, tai hänellä oli kotitehtäviä, jotka vaativat tavallista enemmän aikaa ja keskittymistä.

Mutta sitten tyttöä ei kuulunut monena iltana, mikä sai Arien ihmettelemään, oliko sattunut jotain pahaa vai oliko tyttö alkanut kyllästyä hänen seuraansa. Kun hän sitten eräänä iltana kuitenkin tuli yhteiselle lenkille, tyttö oli aluksi välttelevä, vaikka yrittikin olla luonnollisen iloinen.

Lopulta hän sitten kertoi koko totuuden. Hänen äitinsä oli alkanut kiinnittää huomiota tyttärensä säännöllisiin lenkkeihin ja alkoi kysellä, oliko Annella jokin syy siihen. Koska Anne oli normaali perhetyttö, jonka elämää seurattiin tarkoin ja joka oli tottunut kertomaan kaikista menoistaan, hän oli kertonut äidilleen Ariesta.

Hänen äitinsä oli silloin vaatinut, että sellaisista lenkeistä pitää tulla loppu, koska koulunkäynti voi vaikeutua sen takia. Tästä johtuen Anne ei ollut päässyt tulemaan lenkille kuten tavallista.

- Ehkä on sitten parempi, että emme tapaa toisiamme, hän sanoi Arielle.

- Mutta eikö sitä voisi jotenkin järjestää? kyseli Arie selvästi hätääntyneenä.

- Ehkä sen voisi, jos tulisit meille ja minä esittelen sinut äidille, sanoi tyttö huomattuaan Arien hämmennyksen ja mielipahan.

Arie ihmetteli kylmää viimaa, mikä oli kulkenut hänen rinnassaan kuullessaan Annen ehdottavan, etteivät he enää tapaisi toisiaan.

Asia sovittiin siten, että Anne järjestäisi Arien vierailun hänen kotonaan ja tulisi sitten kertomaan siitä Arielle hänen lenkkinsä yhteydessä.

Ja niin sitten erään lenkin aikana Arie laahusteli hitaasti ja epätietoisena taloa kohti, jossa hänen tyttöystävänsä asui. Ei Arie ollut vielä kertonut kotona äidilleen mitään hänestä, vaikka muuten kertoilikin kaikesta avoimesti. Minkähän laista siellä mahtaa olla, ja millaisia hänen vanhempansa ovat, mietti Arie kuumeisesti paidankauluksen oudosti puristaessa hengitystä. Mikähän sitäkin vaivaa, ajatteli Arie, eihän se ennen ole puristanut.

Mutta eihän siinä mikään auttanut, rohkeasti vain muutama askelma ulkoportaita ylös ja sitten painamaan ovikellon nappulaa.

Hänen ystävänsä oli odotellut jo häntä ja tuli ulko-ovelle häntä vastaan.

Arie jäi tuijottamaan tyttöä, joka nyt ilman ulkovaatteita ja kevyeen hameeseen ja röyhelöiseen puseroon pukeutuneena näytti aivan erilaiselta kuin hän muistikaan. Loivasti kihara aaltoileva tukka kiersi viehättävästi hänen kasvojaan, joiden posket olivat lievästi punehtuneet.

Arie ei aluksi kuullut ollenkaan, että Anne nauraen kutsui häntä sisälle lisäten siihen:

- Kai sinä tulet tervehtimään vanhempiani, kun olet jo tänne asti uskaltanut.

- Hei Anne, sai Arie lopulta soperreltua. Anteeksi, kyllähän minä.

- Tule sitten, että saan oven kiinni, sanoi Anne viehättävästi hymyillen ja silmät leikkisästi tuikkien.

Arie seurasi tytön perässä tuskin nähden tai kuullen mitään. Hän tunsi itsensä kömpelöksi ja vieraaksi.

Tytön viehättävä olemus oli saanut hänet aivan pois normaaliajatuksen juoksusta.

Anne esitteli hänet ensin isälleen, joka istui omassa tuolissaan pannen pois lehden, jota hän oli ollut tutkimassa. Hän oli keski-ikäinen harkitsevailmeinen, rauhallisen tuntuinen mies.

- Ai sinä olet sitten Arie, hän sanoi ojentaen kätensä tervehtiäkseen poikaa.

- Hyvää iltaa. Minun nimeni on Arie. Käyn samaa koulua kuin Anne.

- Olen kyllä saanut kuulla sinusta. Mukava kun tulit näyttäytymään.

Anne esitteli Arien äidilleen, joka tuli esiin puuhellan luota, jossa hän oli ollut puuhailemassa. Arie katseli häntä kiinnostuneena ja huomasi, että hänellä oli samantapaiset hymykuopat poskillaan kuin hänen tyttärellään. Silmät olivat lempeät ja ymmärtäväiset.

Arie huomasi pitävänsä hänestä ensi silmäyksestä lähtien, mikä samalla hälvensi hänen tuntemaansa hämmennystä ja outouden tuntoaan.

- Näytähän Anne vieraallemme taloa, juomme sitten kahvia yhdessä, sanoi Annen äiti tutkien poikaa pienen hyväksyvän hymyn valaistessa hänen kasvojaan.

- Tulehan nyt, näytän sinulle, miten me asumme, sanoi Anne tarttuen hänen käteensä ja vetäen häntä toiseen huoneeseen, jonka Arie arveli olevan edustustarkoituksiin sisustetun ja kalustetun sen siistimmästä ja huolitellummasta asusta päätellen.

Anne esitteli Arielle huonetta kertoillen kaikenlaista, josta Arie ei jälkeenpäin muistanut mitään, ja tuskin kuuli silloinkaan. Erästä valokuvaa Arie jäi tutkimaan lähemmin, mutta Anne tuli lähelle ja tempasi sen kätensä selittäen.

- Se on huono kuva minusta. Minä näytän siinä rumalta.

- Minusta sinä näytät viehättävältä, sanoi Arie. Annan minun katsoa sitä.

Anne oli siinä kuvassa kesäisessä maisemassa, tuomenkukkien ympäröimänä, iloisena ja nauravana vaalean punaisessa hameessa ja valkoisessa puserossa. Arie katseli kuvaa ihaillen.

- Ensi kerralla kun tulet maille, näytän sinulle oman huoneeni, sanoi Anne asettaen kuvan paikalleen piirongin päälle.

- Luuletko, että vanhempasi sallivat minun tulla tapaamaan sinua toisenkin kerran?

- Minusta näytti, että äiti ja isäkin pitivät sinusta. Äiti on tarkka tässä asiassa.

Istuttuaan vielä hetken Annen ja hänen vanhempiensa kanssa, jotka kyselivät häneltä kaikenlaista kuin luodatakseen häntä, Arie sanoi kiitokset ja hyvästit ja lähti ihmeellisen keventynein mielin asuntoaan kohti.

Ei hän malttanut vielä mennä asunnolleen, vaan hän kuljeskeli päämäärättömästi ulkona miettien kaikkea kokemaansa ja käyden kaikkea läpi uudelleen ja uudelleen.

Hänen sisimpänsä oli hämmästyttävän kevyt ja iloinen. Hän koki saaneensa miellyttävän lahjan ja tunsi, miten hänen sydäntään jäytänyt menettämisen pelko oli väistynyt. Hän oli nyt varmistunut siitä, että hänen ystävyytensä Annen kanssa voi jatkua ilman pelkoa, ja hän pohti mielessään, ettei Annen tarvinnut tulla joka kerran ulos hänen kanssaan ilman, että se aiheuttaisi epäilyksiä Annen suhteen.

Arien sydän oli täynnä suloisia tunteita. Ei hän pystynyt niitä analysoimaan eikä osannut antaa niille nimeä.

Olihan hän kuullut puhuttavan kahden ihmisen välisestä rakkaudesta ja lukenut siitä kirjoista, mutta ei se oikein tuntunut sopivan tähän yhteyteen. Useat kuvaukset käsittelevät asiaa karkeasti tai arkisesti ja usein se päättyi ikävästi tai särkyi riitaiseen eroon.

Arie koki, että hänen tunteensa Anneen oli jotenkin pyhää, jotenkin ”sakraalista”, kun ei parempaakaan sanaa löytänyt.

Arie päätti, että seuraavan kerran tavatessaan äitinsä hän kertoisi tälle Annesta ja tunteistaan häntä kohtaan. Arien ja Annen tapaamiset oli siten kuin kahteen kertaan varmistettu.

Arien äiti oli iloinen Arien puolesta kuullessaan asiasta, mutta kyllä hän tunsi pientä haikeutta ja pistosta sydämessään, sillä hän oli saanut kilpailijan Arien sydämeen, ja hän tiesi, ettei hänellä ollut juuri mahdollisuuksia kilpailla tasaväkisesti nuoren tytön kanssa.

FYYSISTÄ KOSKETUSTA

Talvinen kevätpäivä oli ollut kovin lämmin ja aurinkoinen, mikä sai ensimmäiset luminietokset sulamaan päältä ja katoille kertyneen lumen pisaroimaan katolta muodostaen pitkiä jääpuikkoja räystään alle.

Arie tapasi Annen lenkkipolullaan ja yhdessä he lähtivät kävelemään sohjoista tietä pitkin kohden metsäistä vuorenrinnettä, kuten he olivat tehneet monesti ennenkin.

Anne oli pukeutunut sievään punaruudulliseen hameeseen hänen sääriensä vilkkuessa somasti hameen poimujen lomasta.

Mutta jonkin aikaa kuljettuaan Anne kyykistyi jalkojensa varaan vetäen hametta suojakseen.

- Kuule minä taidan palelluttaa jalkani, hän sanoi.

- Annan minun lämmittää sinua, sanoi Arie kyyristyen hänen viereensä.

Arie pani kätensä Annen jalan päälle tuntien sen kylmän kosketuksen. Annella oli vain kevyet sukat jaloissaan, eivätkä ne suojanneet juuri ollenkaan hänen jalkojaan ilman viiletessä.

Arie piteli Annen jalkaa molemmin käsin ja nosti käsiään vähän ylemmäksi. Anne tarkkaili häntä veitikkamaisesti hymyillen, aivan kuin arvaillen mielessään, miten pitkälle Arie uskalsi mennä.

- Kuule Anne, meidän täytynee kiirehtiä kotiin, sinun jalkasi ovat aivan kylmät.

- Niin varmaan onkin parasta. Mennään minun huoneeseeni, niin saat samalla nähdä sen.

- Mitä sinun vanhempasi siihen sanovat?

- He ovat nyt poissa, eikä se haittaa vaikka olisivat kotonakin, hehän tuntevat sinut.

Kiireen vilkkaa käveltiin Annen kotia kohti, ja aina välistä Anne kyykistyi alas lämmittäen jalkojaan. Arie uskalsi osallistua lämmittämiseen painellen kaksin käsin Annen jalkoja. Arie tunsi poskiensa punastuvan ja hengityksensä salpautuvan, oudot tunteet, ennen kokemattomat, tulvivat hänen rintansa läpi. Melkein huumautuneena hän nousi ylös kiirehtien Annea tulemaan mukanaan pois illan kalseudesta.

Päästessään kotiinsa Anne riisui nopeasti pois päällysvaatteensa ja kiirehti suoraan portaita myöten yläkertaan kehottaen Aria seuraamaan.

Annella oli oma huone ullakkokerroksessa. Arie katseli ympärilleen kiinnostuneena astuessaan sisään. Huoneen sisustuksessa, väreissä ja tekstiileissä oli voimakas tyttömäinen ilme, minkä Arie ehti panna merkille. Anne hytisteli kylmissään ja asettui makaamaan vuoteelleen puhuen koko ajan jotain, jota Arie kuunteli hajamielisesti.

- Tulisit tänne lämmittämään minua, sanoi Anne Arielle, joka oli arasti istunut valkoiseen, kirjavin kankain pehmustettuun tuliin.

- Mutta entä jos joku tulee sisään, sanoi Arie epätietoisesti.

- Eihän tänne kukaan tule, ja mitä siitä sitten, sanoi Anne huolettomasti.

Arie kääntyili tuolissaan osaamatta päättää, mitä hänen tulisi tehdä.

Tilanne oli aivan uusi eikä hän ollut tottunut tällaiseen.

Toisaalta häntä halutti tehdä kuten Anne pyysi, mutta ei hän kuitenkaan päässyt liikahtaman paikaltaan.

Anne katseli Arieta hymyillen pientä salaperäistä hymyä ja nousi sitten seisomaan sanoen päättävästi.

- Mennään juomaan jotain lämmintä, ettei tulla sairaaksi.

- Kyllähän minä olisin voinut – aloitti Arie epävarmasti, mutta Anne ei edes kuunnellut häntä.

Arie tajusi, että tilaisuus oli mennyt ohi, hän oli käyttäytynyt typerästi ja lapsellisesti.

Vasta kotimatkalla Arien normaali ajatuksenjuoksu alkoi palautua. Hän ihmetteli omaa käyttäytymistään. Olipa hän todella käyttäytynyt kuin pieni lapsi, typerästi ja moukkamaisesti.

Arie morkkasi itseään oikein olan takaa.

Hänen mielikuvituksensa lähti herkästi juoksemaan. Hän ehti kuvitella, miltä olisi tuntunut mennä Annen viereen ja mitä sitten olisi voinut tapahtua.

Mutta siinä vaiheessa hänen mieleensä tulivat äidin kasvot, mikä sai Arien melkein säpsähtämään.

Mitä hän oli ollut tekemässä, mitä olisi voinut tapahtua.

Mielikuva viehättävän tilaisuuden menetyksestä oli kuin pyyhkäisty pois, ja sen tilalla oli nyt melkein poskia kuumottava ja kurkkua kuristava syyllisyyden tunto.

Äiti ei varmaan olisi hyväksynyt, että hän olisi mennyt Annen lähelle. Ei sittenkään, vaikka mitään sen kummempaa ei olisi tapahtunutkaan.

Mutta sittenkin.

Arien mieleen tuli toisenlaisia ajatuksia. Ehkäpä Anne oli suunnitellut kaiken etukäteen.

Jospa hän oli tarkoituksella pannut liian kevyet vaatteet ylleen. Jospa hän vain teeskenteli olevansa kylmissään. Viettelijä!

Arien tunsi ajatustensa kiertelevän oudoissa kiemuroissa, joista hän ei saanut selvää.

Jospa Anne olikin halunnut vietellä hänet? Ajatus riipaisi häntä syvältä, mutta sitten hän torjui sen päättävästi. Ei Anne ollut sellainen, ei ollut koskaan yrittänytkään mitään sellaista.

Arie painiskeli nyt kasvuongelmiensa kanssa. Hänen mielikuvansa ja ajatuksensa ja tunteensa olivat olleet lapsenomaisia. Nyt hän oli kurkistamassa uuteen maailmaan, joka kuului aikuisuuteen.

Arie mietti, mistähän mahtoi johtua, että Anne paria vuotta häntä nuorempana tuntui kuitenkin aikuisemmalta, ikään kuin varmemmalta ja kokeneemmalta.

Arie yritti selvittää, mikä hänet oli naulinnut tuoliinsa, miksi hän ei tehnyt, kuten Anne pyysi.

Toisaalta hän tunsi mielipahaa tuntiessaan menettäneensä tilaisuuden, joka ei koskaan palaisi.

Mutta toisaalta hän tunsi mielihyvää siitä, että oli pystynyt vastustamaan kiusausta, jos se oli sellainen.

Ei Anne ollut suunnitellut mitään etukäteen eikä hän ollut viettelijä. Hän toimi yksinkertaisesti omien biologisten vaistojensa ohjaamana, kypsyvänä naisena, joka halusi kokeilla viehätysvoimaansa ja nautti tuntiessaan naisellisen vaikutuksensa voiman.

Arien ja Annen välit olivat jotenkin kuin seestyneet ja selkiintyneet Arien vierailtua Annen kotona.

Jos heidän välillään olikin ollut pientä jännitystä, se oli nyt kuin pyyhkäisty pois.

He jatkoivat yhteisiä lenkkejään, samoilivat vaihtelevassa metsikössä ja kiipeilivät läheisen vuoren rinteitä.

Arien koulu edistyi ilman hankaluuksia, hän ei ollut luokkansa huipulla, mutta tukevasti keskitason yläpuolella, mikä sopi hänelle mainiosti.

Arie joutui auttamaan luokkatovereitaan aineissa, joissa heillä oli ongelmia. Arie totesi, ettei hänestä ollut kotiopettajaksi, siihen hän oli liian pehmoinen.

Ilman lämmetessä alkukesän auringossa Anne ehdotti, että he tekisivät retken hänen sukulaisensa kotitilalle kaupungin ulkopuolella. Anne kertoi heistä, että he ovat jo vanhempi pariskunta ja elävät kaksistaan isossa maatalossa järven rannalla. Kaupungista sinne oli matkaa sen verran, että he hyvin voisivat tehdä matkan pyörillä. He sopivat, että he lähtisivät matkalle lauantaiaamuna ja tulisivat takaisin sunnuntaina.

Ajatus tuntui viehättävältä, ja sovittiin, että Anne sopii ajan, jolloin he voivat pyöräillä maatilalle.

MAALLA

Maatila sijaitsi sopivan pyöräilymatkan päässä kaupungista, mutta Arie ja Anne ajelivat hiljalleen pitämättä turhaa kiirettä, pysähdellen välillä huilaamaan tai vain ihailemaan kauniita kesäisiä rantamaisemia, joita matkan varrella oli useitakin.

Päivä oli jo kulunut ohi keskipäivän, kun he kapeaa kärrypolkua pitkin polkivat viimeiset metrit maatilan pihaan.

Arie silmäili ihastuneena pihapiiriä. Yhdellä sivulla pihaa rajoitti navetta- ja tallirakennus, toista rajasi päärakennus, jossa oli korkea harjakatto, mutta asuintilat olivat kuitenkin vain yhdessä kerroksessa. Kolmannella sivulla oli matala aittarakennus, jossa Arie arveli pidettävän talon talvipuut ja kesän siemensadot.

Maatiloilla oli yleistä, että nuorempi väki talossa muutti kesän ajaksi nukkumaan aittaan, koska siellä oli viileämpää ja ilma vaihtui paremmin. Nuoret suosivat sitä senkin takia, että kesäaikaan kylillä pidettiin lavatansseja tai muita illanviettotilaisuuksia, eikä myöhäinen kotiintulo häirinnyt muita ihmisiä tai herättänyt yleistä huomiota. Aittaan voi hiippailla kaikessa hiljaisuudessa ja sinne pääsi yöjalkalainenkin mukavasti kenenkään huomaamatta.

Maatilan pihassa kasvoi lyhyttä pihanurmea, ja kulkutiet erottuivat selkeästi rajoittavin nurmireunoin.

Rakennukset olivat vanhoja, jo harmaantuneita, eikä niitä oltu käsitelty pitkään aikaan jos ehkä milloinkaan millään suoja-aineella. Sisäänkäyntiovet oli kuitenkin maalattu miellyttävän punaruskeiksi.

Kaikesta ilmeni talon isännän kiintymys pitää talonsa asiat järjestyksessä. Ei ollut hylättyjä työkoneita tai reen runkoja tai muita käytöstä poistettuja ja muuten vain ulos sateeseen ja tuiskuun jätettyjä välineitä.

Arie pani kuitenkin merkille, että talon ilmapiiri oli alakuloinen, surullinen. Ei ollut pihamaalla telmiviä lapsia tai ulos unohtuneita leikkivälineitä eikä koiraa haukkumassa taloon tulevia vieraita.

Maatila näytti olevan hiljalleen sopeutumassa vanhuuteensa, hyväksymään tosiasian, että oli aika antaa tilaa uudelle ajalle, jolla olisi omat vaatimuksensa ja suosituksensa.

Nuoret jättivät pyöränsä aitan viereen asetellen ne kuin talon ilmapiirin yleiseen järjestykseen sovittaen sievästi rinnakkain. Arie pani merkille aitan seinässä olevan luokkipainimen, jota Annekin näytti ja josta hän kuin asiasta hyvinkin perillä olevana kertoili, mihin sitä käytettiin ja millä tavoin. Anne oli usein lapsena vieraillut täällä setänsä kotona, jossa hänet aina otettiin mielihyvin vastaan. Heillä ei ollut omia lapsia.

Anne kiirehti pihalta talon pääovelle kehotellen Arien seuraamaan. Anne tunsi talon ja halusi päästä tervehtimään talon emäntää ja isäntää.

Ulko-ovi avautui kylmään eteistilaan, josta oli pari askelmaa ylös sisäovelle, kuten on tavallista puurakenteisissa taloissa, joitten alapohja on puurakenteinen ja nostettu korkealle, että sen alle jäisi tilaa tuuletusta varten.

Nuoret astuivat peräkkäin avaraan pirttiin, jossa tuntui tuoreen pullan ja kahvin tuoksu. Isäntä istui keinutuolissaan silmäillen hajamielisesti jotain maataloudesta kertovaa lehteään, emäntä puuhaili jossain sivummalla keittiössä, mutta kuullessaan ulko-oven käyvän tuli heti tervehtimään vieraitaan.

Anne oli kuin kotonaan, syleili vanhahkoa, jo somasti pyöristynyttä emäntää valkoinen esiliina edessään ja juoksi sitten tervehtimään isäntää, joka puolittain kohottautuen ojensi kätensä heitellen sivusilmäyksiä Arien suuntaan urahtaen sitten leikkisästi:

- Ja kukas se tämä nuori mies sitten on. Tulehan peremmälle, että saan kunnolla nähdä sinut.

- Tämä on Arie, minun koulutoverini, ehätti Anne selvittämään.

- Hyvää päivää, sai Arie sanottua ojentaen kätensä tervehdykseen, mutta hämmennys esti puhumasta muuta.

Kahvipöydässä isäntä tiedusteli Arielta milloin mitäkin, mutta enimmäkseen hän vain seurasi Annen ja vaimonsa vilkasta keskustelua.

Arie huomasi pitävänsä tästä pariskunnasta ja tästä kotoisesta pirtin ilmapiiristä. Ja kotona leivotusta pullasta. Se tuntui todella hyvältä, rusinat ja kaikki.

Kahvin jälkeen istuttiin mukavasti nojatuoleihin. Arie sai tilaisuuden tutkia lähemmin suurta avaraa pirttiä. Sen hirsiseinät oli päällystetty pinkopahvilla ja maalattu vaaleiksi. Lattiat olivat leveitä lankkuja, ja ne oli maalattu vaalean ruskealla värillä. Lattian kiinnitykseen käytetyt naulat ja oksat olivat paikoin jääneet korkealle lankkujen kuluessa aikojen saatossa, mutta kaikki oli maalattu yli. Kauniisti kudotut moniväriset räsymatot peittivät osan lattiaa. Kokonaisuutta täydensivät sievästi ikkunoitten sivuille laskostetut verhot.

Tuvan katto oli ajan patinoimaa paneelia, mikä sopi erinomaisesti tilan jykevään yleisilmeeseen ja maalaispuusepän valmistamiin pirttihuonekaluihin.

Seinille oli ripustettu muutamia valokuvasuurennuksia komeissa kehyksissä, ilmeisesti talon isännästä ja emännästä ja heidän sukulaisistaan. Taidokkaasti veistetty puinen seinäkello raksutti aikaa unettavan tasaisesti. Arie huomioi, että keskustelun tauot tuntuivat melkein painostavilta täydellisen hiljaisuuden vuoksi seinäkellon raksutusta lukuun ottamatta. Isännän kaksipiippuinen haulikko oli omalla paikallaan ja sen alla kankainen panosvyö. Arie ehti vielä silmäillä vanhaa radiota ja urkuharmonia, kun hän säpsähtäen havaitsi nimeään mainittavan.

- Anteeksi minä en tainnut kuulla - aloitti Arie epävarmasti.

- Isäntä kysyi, mikä sinusta tulee isona, ehätti Anne valistamaan ystäväänsä.

- En minä oikein tiedä, ensin kai armeijaan ja sitten karsintakursseille jonnekin.

- Minusta tuntuu, että nuoret ovat väsyneitä pitkän pyörämatkan jälkeen, tuli emäntä Arien avuksi. Minä olen tehnyt teille vuoteet tuonne ullakolle, siellä on jo tarpeeksi lämmintä, ja ilma vaihtuu siellä paremmin.

- Olkaahan sitten siivosti, ei isäntä malttanut olla vinoilematta. Hän tarkkaili Arien ilmeitä ja lievää punastumista pienen kyynisen hymyn levitessä hänen kasvoilleen. Ehkä hän muisteli omaa nuoruuttaan, kun hän kosiskeli omaa vaimoaan nuorena tyttönä tai ehkä jotain toista tyttölasta. Vaikka hänen ilmeissään olikin pientä ironiaa, Arie tunsi pitävänsä hänestä.

- Mitä sinä nyt, Aapo, nämähän ovat vielä aivan nuoria, melkein lapsia vielä. Ja minä uskon, että he nukahtavat vuoteeseen päästyään ilman seremonioita.

- Tulkaa sitten alas, kun olette kunnolla heränneet. Me on isännän kanssa suunniteltu käydä kylässä järven toisella puolella, ja aiomme jättää teidät autiolle kallioluodolle tuossa aivan lähellä. Voitte olla siellä kaksistaan ja haemme teidät sitten tullessamme sieltä, toimitti emäntä mennessään omille asioilleen keittiöön kerättyään käytetyt astiat mukaansa.

Arie ja Anne toimittivat tarvittavat valmistelut ennen vuoteisiin menoaan. Suuret asiat hoidettiin pihan perälle rakennetussa pienessä kopissa, jonka oveen oli nikkaroitu sievä sydämenkuva. Minkähän takia siihen täytyy aina laittaa sydämen kuva, pohti Arie mielessään, mitenkähän se liittyy siihen, mitä sisällä toimitetaan.

Asiaan kuului vielä käynti järven rannassa huuhtomassa päivän pölyt ja hiet pyöräretken jälkeen.

Ilma oli ihmeellisen tyyni ja järvenselkä välkähteli peilaten vähäisiä valonvälähdyksiä jostain toiselta rannalta ja toistaen uskollisesti vaikkakin osittain särkyneinä rannan kasvillisuuden, puut ja rakennukset.

Laululinnut olivat jo lopettaneet livertelynsä ja painuneet yöpuulle nekin, vain jokin yölintu, huuhkaja ehkä, huhuili jossain korven kätkössä omaa mielitiettyään ennen lähtöään saalistamaan iltapalaa.

Ilma oli vieläkin lämmin ja valaistus oli ihmeellisen hämyinen auringon jo vaipuessa yöteloilleen sekin.

Anne ohjaili Aria heidän noustessaan jyrkkiä portaita pitkin eteistilasta ylös ullakolle näyttäen tietä kynttilä kädessään.

Ullakko oli todella mahtava, korkea ja avara ilman väliseiniä. Vain kannatusparrut ja muutama kevyt väliseinä erottamaan kaksi pientä tilaa, kummassakin päässä ullakkoa, mahdollisimman kaukana toisistaan, totesi Arie hymyillen. Ullakolla oli hämyisä valaistus, koska molemmissa päädyissä oli ikkunat, joista tulvi yön puolivalot sisälle. Keskelle ullakon lattiaa oli asennettu höylätyt laudat, joiden päällä pystyi kävelemään mukavasti paikasta toiseen.

- Nuku sinä tuolla länsipäässä, minä nukun täällä, toimitti Anne posket kuumottaen. Tulen sitten herättämään, kun on aika nousta ylös.

- Sinulla on miellyttäviä sukulaisia, sanoi Arie kääntyen menemään kohti omaa soppeaan.

Mutta Anne jäi vielä seisoskelemaan katsellen Arien jälkeen ikään kuin jotain olisi vielä pitänyt sanoa.

- Tuletko sitten sanomaan minulle hyvää yötä, kun olet saanut yöpuvun yllesi, hän sitten sanoi kuin aivan luonnollisen asian.

- Minä tulen, sai Arie sanotuksi, vaikka hän tunsi melkein tukehtuvansa sisäisestä kuohunnasta. Arien oli vaikea löytää nappejaan ja riisua päällysvaatteita yltään. Arie oli oudon kiihkon vallassa, mitä hän ei pystynyt analysoimaan. Mitähän tästä tulee, hän mietti kuumeisesti mielessään vetäen lopulta yöpuvun takin ylleen.

Arie kuhnaili vielä vuoteellaan, joka oli sijattu lattialankkujen päälle sijoitetulle paksulle patjalle. Hän ei oikein tiennyt, miten tällaisessa tilanteessa olisi meneteltävä.

Olihan hän mennyt usein äitinsä vuoteen viereen vielä isonakin, mutta tämä oli jotain aivan muuta.

Lopulta hän rohkaisi mielensä ja lähti hitain askelin kesäisen yön heikossa valossa ullakon toiseen päähän.

Arie istuutui arasti Annen vuoteen laidalle, joka sekin oli petattu lattialankkujen päälle sijoitetulle patjalle.

Anne kiirehti hoputtamaan:

- Tule tänne peiton alle, täällä on lämpöisempää.

- Olisitko sinä tullut tänne, jos minä en olisi kutsunut, kyseli Anne nostaen peittoaan ja sijaten sen Arien päälle.

- En kai minä olisi uskaltanut, vastasi Arie.

- Mitä sinä pelkäsit?

- Luulin, ettet pitäisi siitä enkä olisi halunnut pahoittaa mieltäsi.

- Minä olisin ollut pettynyt, jos et olisi tullut, sanoi Anne viehättävästi.

Arie havaitsi jännityksensä laukeavan keskustelun aikana, ja hän alkoi palata takaisin normaalin elinrytminsä.

He puhelivat kaikenlaista tavanomaista, mutta pian Arie pani merkille, että hänet valtasi ennen kokematon tunne, joka melkein pelotti häntä. Hän ymmärsi, että hän oli heräämässä miehisyyteensä.

Arie kääntyi Anneen päin ja kietoi toisen kätensä hänen ympärilleen tunnustellen toisella Annen yöpuvun peittämää vartaloa. Ei hän kuitenkaan pitkälle ehtinyt tutkimuksissaan, kun Annen käsi esti enemmät liikkeet.

- Ei mennä kovin pitkälle, Anne varoitti, jatkaen: Se ei olisi oikein isäntää ja emäntää kohtaan, jotka luottavat meihin.

- Anna minun kuitenkin syleillä sinua, sanoi Arie vetäen samalla Annea itseään kohti.

Hitaasti ja varoen, kuin särkyvää esinettä käsitellen, Arie lähestyi nuorta taipuisaa ystäväänsä.

Yhtäkkiä Anne kuitenkin pysähtyi säpsähtäen.

- Mikä se on? hän kysyi epätietoisena. Oliko se luu? yrittäen kädellään tutkia Arien vartaloa.

- Mitä sinä aiot tehdä minulle? Anne kysyi hetken perästä tajuttuaan, mistä oli kysymys.

- Ei se ollut mitään, sanoi Arie vetäen kätensä pois selälleen kääntyen.

Arie oli nolostunut. Hän oli kiihtynyt. Hänen miehinen jäsenensä oli herännyt, eikä hän ymmärtänyt, miten tällaisessa tilanteessa tulisi menetellä. Tämä oli ensimmäinen kerta, kun hän tunsi tällaisen tunteen näin voimallisesti.

Maatessaan hetken paikoillaan Arie rauhoittui ja sydänkin palasi normaaliin rytmiinsä.

He juttelivat vielä kevyesti päivän tapahtumista ja seuraavan päivän venematkasta saareen, mutta Arien oli vaikea saada mieltään tasapainoon.

Hänen sisimmässään risteilivät ristiriitaiset tunteet, toisaalta hyvän olon tunne, toisaalta nolostuminen, jossa oli mukana pahaa mieltä siitä, että hän oli jotenkin rikkonut lumouksen. Vai oliko siinä syyllisyyttä?

Arien mieleen tulivat hänen äitinsä ymmärtävät ja hymyilevät kasvot, ja hän tunsi melkein häpeää siitä, mitä oli tapahtunut. Mitähän äiti sanoisi tästä kaikesta? hän ajatteli.

Anne huomasi Arien poissaolevan ilmeen ja ehdotti, että jospa he nyt menisivät nukkumaan.

Arie nousi vuoteesta ja sanottuaan hyvää yötä samosi takaisin omaan soppeensa.

Arie pyöri vielä vuoteessaan kauan aikaa, ennen kuin väsymys lopulta sai vallan ja hän vaipui uneen.

Arie heräsi siihen, että Anne huuteli hänelle ullakolta.

- Heräähän jo unikeko, aamu on jo pitkällä.

- Anteeksi, minä olin vielä unessa, soperteli Arie hieroen silmiään.

Mentyään ulos maatilan pihalle Arie vasta oikein heräsi. Suomalainen kesäpäivä oli parhaimmillaan.

Illalla hiljentyneet linnut olivat heränneet ja lauloivat oikein sydämensä pohjasta kaikenlaisin lirkutuksin, ja pitkäpyrstöiset haarapääskyt vilahtelivat sulavasti ruokapuunsa ja pesänsä väliä kattoräystään alla, istahtaen välillä puhelinlangalle purkamaan sydämensä riemua auringon kiloa kohti.

- No mitenkä siellä ullakolla nukutti, tiedusteli emäntä viimeistellen aamiaispöytää.

- Minä ainakin nukuin kuin tukki, vastasi Arie ehtien nähdä Annen viipyvän katseen pienoisen hymyn karehtiessa hänen kasvoillaan. Anne tutkisteli Arieta kuin näkisi hänessä jotain, mitä ei ennen ollut huomannut.

- No tulkaapas nyt syömään. Me lähdemme isännän kanssa kyläilemään näin sunnuntaipäivänä tuonne järven taakse ja jätämme teidät kuin haaksirikkoiset asumattomalle luodolle. Jos tulee jokin hätä, sieltä voi uida mantereelle, Anne ainakin on tehnyt niin ennenkin, toimitti emäntä kaataessaan kahvia kuppeihin.

- Mutta maltoittekos te olla siivosti, ei isäntä voinut olla kiusaamatta.

- Mitä sinä nyt, nuoria terveitä ihmisiä. Ja mitä pahaa siinä on, jos kaksi ihmistä osoittaa toisilleen hyväksyntäänsä. Et sinäkään aina ollut niin siveellinen, ukkorähjä, kun olit tuon ikäinen, veisteli emäntä hyväntahtoisesti.

- No ne olivatkin niitä aikoja, sanoi isäntä tajuten, että oli parempi olla puuttumatta asiaan enempää.

Talon soutuvene oli vedetty rannalle omaan telineeseensä suuren kuusen vieressä. Isäntä asetteli tottuneesti tapin paikoilleen, asetteli airot ja melan sopivasti, etteivät ne olisi tiellä veneeseen noustaessa.

Ilma oli todella suosiollinen. Vain vähäinen tuulenviri silloin tällöin nosti pieniä paikallisia aaltoja kuin heinäpellolla niiton jälkeen, muuten järvenpinta oli lähes peilityyni. Sudenkorennot pörräsivät etsien sopivaa aamupalaa runsaasta perhoslaumasta, joka monivärisenä pilvenä aaltoili rantaheinikon yllä.

Isäntä meloskeli puuveneensä tyyntä järvenselkää pitkin kohti luotoa, jolla kasvoi muutama pensas, mutta rannoilla oli sileäksi hiertyneitä kallioita.

- Tuolla kallioilla on hyvä ottaa aurinkoa ja käydä välillä uimassa, selitti emäntä.

- Tämä onkin minun lempipaikkojani, täällä minä tavallisesti uin, kertoi Anne Arielle, joka antoi kätensä viistää veneen reunan yli vedenpintaa pitkin.

Arie ja Anne astuivat veneestä luodon rantakiville ja isäntä ja emäntä jatkoivat venematkaansa kohti vastarantaa.

Arie tutkisteli luotoa, kulkien rantakiviä pitkin pienten aaltojen lipoessa kivien välistä tilaa.

Ilma oli todella hieno, aurinko porotteli lähes pilvettömältä taivaalta.

Arie asettui mukavaan asentoon kiven päälle auringon lämmittäessä mukavasti hänen ihoaan. Kengät ja sukat täytyi ensimmäiseksi heittää pois, mutta Arie ensin ujosteli heittää pois paitaansa, eikä hänellä ollut uimapukua mukana.

- Heittäisit sinäkin liiat vaatteet pois, tuon kuuman mekonkin, Arie rohkaisi Annea.

- En minä voi heittää mekkoa pois, minulla on niin ohuet alusvaatteet, että sieltä näkyy kaikki läpi, Anne selvitteli asiallisesti.

- Kuka täällä on katsomassa, kiusoitteli Arie, enkä minä kerro kenellekään.

- En minä kuitenkaan viitsi.

Heillä oli pieniä vaikeuksia olla täysin luonnollisia, ehkä eilisen illan kokemus oli jättänyt jotain selviteltävää, ehkä toisen kanssa yhdessä, ehkä vain itselleen.

Anne vilkuili Arien suuntaan pienin epävarmoin katsein ikään kuin pyrkien mielessään ratkaisemaan vaikeaa ongelmaa.

- Minä menen tästä uimaan, Anne sanoi sitten reipastuen ja nousten rivakasti ylös.

Anne meni luodon toiseen päähän, joka jäi matalien pensaitten taakse siten, ettei Arie nähnyt sinne.

Arie ei liikahtanut paikaltaan. Hän oli jotenkin epätietoinen. Auringon lämpö tuntui lisääntyvän ja hänelle tuli tarve riisua pois paitansa, mutta hän ei tehnyt sitäkään, vaikka hiki helmeili hänen otsallaan.

Anne palasi luodon toisesta päästä hetken kuluttua, mutta hänen tukkansa oli kuiva ja Arielle jäi tuntu, ettei hän ollut uinut ollenkaan.

- Oliko vesi lämmintä, kysäisi Arie.

- Kyllä kai se lämmintä on, vastasi Anne epämääräisesti.

Isäntä meloi veneensä luodon rantaan, ja nuoret nousivat hiljaisina mutta punaposkisina veneeseen.

Koska ei tuullut, isäntä katsoi sopivaksi liikuttaa venettä pelkästään meloen perästä leveälapaisella melalla. Se sopikin sunnuntaipäivän raukeaan ja melkein pyhään tunnelmaan, päätteli Arie mielessään.

Tukevan lounaan jälkeen Arie hyvästeli isäntäväen ja Annen, joka halusi jäädä muutamaksi päiväksi maatilalle. Arie pyöräili yksin takaisin kotiinsa kaupunkiin mieli täynnä sekavia ajatuksia ja mielikuvia.

Hän katsoi parhaaksi pysähtyä mietiskelemään ja selvittelemään ajatuksiaan ettei tulisi vahinkoa.

Arie ei ymmärtänyt ollenkaan sisällään riehuvia tunteitaan. Toisaalta hän oli onnellinen ja tyytyväinenkin kokemaansa, mutta toisaalta hänellä oli outo tunne siitä, että hän oli menettänyt jotain.

Mitä se oli hän ei saanut selvitettyä.

Oliko Anne kokenut samanlaista, hän pohti mielessään.

Arie oli joutunut kohtaamaan sisimmässään uinuneet mutta nyt heräävät miehiset vaateet ja mielikuvat, jotka vaativat täyttymystä.

Oliko hän tehnyt jotain väärää, tai oliko se, mitä hänen sisimpänsä oli vaatinut, jotain, mikä ei ollut oikein, mitä tuli vastustaa?

Arie ei tiennyt, että hän ponnisteli nyt ikuisten kysymysten parissa, lihallisten vaatimusten ja siveellisten ja moraalikäsitteitten ristiriitatilanteessa eikä hänellä ollut aineksia niiden selvittämiseksi.

Jotkut miehet ovat ratkaisseet asian mutkattomasti antaen hetkellisten viettiensä johtaa tilanteita, mutta Arien tapa ei ollut sellainen.

Mitä olisi tapahtunut, jos hän olisi antanut tunteilleen ja vieteilleen vallan? Olisiko se tuonut tyydytyksen, vai olisiko hänellä nyt vielä kovemmat epäilykset tai peräti syyllisyyden tunteet?

Ja miten Anne olisi siihen suhtautunut?

Entä äiti, mitä mieltä hän olisi siitä? Hän ei kerta kaikkiaan tiennyt.

Missä tässä olivat oikean ja väärän rajat, mikä oli hyväksyttävää ja mikä ei?

Mutta syvällä sielussaan hän oli kuitenkin tyytyväinen, ettei ollut antanut viettiensä johtaa häntä.

Se oli ehkä pieni voitto, mutta voitto kuitenkin, Arie lopulta päätteli.

Mutta tuo pahastumisen tunne, mitä se oli? Oliko hän kuin pieni poika, joka kiukuttelee, kun ei saa haluamaansa? Senkö takia hänen oli vaikea olla luonnollinen?

Arie totesi lopulta päättävästi, ettei asia nyt mietiskelemällä ratkea, sitä tulee pohtia myöhemmin.

Niinpä hän otti pyöränsä ja jatkoi matkaansa kaupunkiin, kuitenkin huojentuneena, joskaan ei täysin vakuuttuneena.

HENGELLISTÄ HERÄÄMISTÄ

Arie alkoi olla yhä enemmän kiinnostunut uskonnosta.

Hän meni kuuntelemaan sunnuntaina Jumalan palveluksia. Hän koki lämmittävinä yhteiset hetket kirkossa, vaikka ei hän osannut osallistua virsien veisuuseen, jota hän piti tempoltaan pitkäveteisenä.

Hän kuunteli yhteiset rukoukset, mutta ei oikein osannut osallistua niihinkään.

Papin saarnat olivat hänelle käsittämättömiä. Pappi yritti sovitella ääntään vanhan kivikirkon jälkikaiun mukaan, mikä teki hänen puheistaan oudon tuntuisia. Mutta kaikkein eniten häntä oudostutti niiden sisältö, koska niistä oli vaikea saada selvää, mitä pappi oikein yritti sanoa.

Arie oli pitänyt rippikoulusta. Siellä oli nuorta väkeä ja koulun pitäjä oli itsekin nuori ja sopeutui luontevasti oppilaittensa joukkoon. Niiden muutaman viikon aikana, jonka rippikoulu kesti, käytiin läpi uskon perusasioita, joista jotkut olivat kiinnostavia ja jotkut hyvin vähän sitä. Konfirmaatiotilaisuus oli juhlallisen miellyttävä, olihan hän nyt tavallaan saanut aikuisen miehen oikeudet ja velvollisuuksiakin.

TUTKISTELUA

Arie alkoi tutkia Raamattua itsekseen kotitehtävien välillä.

Hän ei oikein tiennyt, mistä päästä pitäisi aloittaa tuota paksua kirjaa, jossa vaihteli mitä oudoimpia aiheita.

Jotkut luokkakaverit kertoivat löytäneensä sieltä uskaliaita kohtia, joita he naureskellen esittelivät toisille.

Varsinkin vanhemmassa käännöksessä esitettiin suorasukaisesti asioita, joita Arie ei voinut punastelematta lukea. Mutta eivät ne Arien kunnioitusta ja halua tutustua lähemmin Raamatun kirjoihin millään tavoin sumentaneet. Vaistomaisesti hän ymmärsi, että sieltä voisi löytyä selityksiä hänen sieluaan rasittaviin kysymyksiin ja ongelmiin: Mikä on ihminen, miksi hän on olemassa, mikä on elämän tarkoitus? Millainen on kaiken Luoja, josta hän oli kuullut eri tahoilta ja eri ihmisten, maallikkojen ja pappien, kertovan, mutta jokaisella heistä oli oma selityksensä asiasta, eivätkä ne tuoneet selvyyttä hänelle?

Jotkut Raamatun kirjat tuntuivat ihmeen läheisiltä, aivan kuin ne olisivat puhuneet hänelle. Mutta hyvin usein hän huomasi mielikuviensa irtoavan lukemastaan ja huomasi hetken päästä, ettei muistanut ollenkaan, mitä oli juuri käynyt läpi. Mistähän tuokin johtui, hän pohti mielessään.

Sinnikkäästi Arie kuitenkin ponnisteli Raamattunsa kanssa, jonka hän oli saanut rippilahjana. Hän alkoi lukea pienen pätkän Raamatustaan illalla ennen nukahtamistaan, mistä kehittyi tapa.

HAPUILUA

Usein Arie ihmetteli mielessään, miksi hänellä oli sisäinen kaipaus, ikään kuin hän olisi etsimässä jotain, eikä osannut selvittää, mitä se mahtoi olla.

Tuo tunne oli silloinkin, kun hän oli ystäviensä tai vanhempiensa kanssa. Mitä häneltä mahtoi puuttua, hänellähän oli kaikkea, mitä tarvitsi. Oli hyvät vanhemmat, oli turvattu elämä, koulu meni hyvin eikä ystävienkään kanssa ollut vaikeuksia. Arie kävi lenkeillä, kävelyretkillä ja harrasti kaikenlaista, hän oli Annen kanssa silloin, kun se sopi kummankin aikatauluun.

Äiti oli Arielle edelleen kaikkein tärkein ihminen, tärkeämpi kuin Anne, hän totesi itsekseen.

Olikohan muilla ihmisillä samanlaisia ongelmia, Arie mietiskeli. Ei hän osannut puhua kellekään näistä salaisista tunteistaan, ei edes äidilleen, jolle hän muuten kertoili kaiken, jopa matkastaan maalle Annen sukulaisten luo. Mutta ei hän sentään aivan kaikkea voinut paljastaa äidilleen, ei nolostumistaan.

Rippikoulussa pappi puhui rukouksesta ja siitä puhuttiin kirkon Jumalan palvelustenkin yhteydessä ja kyllähän siellä oli yhteisiä rukouksiakin, mutta ei niihin oikein päässyt mukaan.

Mutta mitä se rukous on? Onko se sitä, että kuunnellaan papin rukoilevan jostakin kirjasta valmiiksi muotoiltua esitystä, vai onko se puhetta Jumalan kanssa, kuten hänelle on opetettu?

Mutta miten puhua sellaiselle, josta ei tiedä mitään, jota ei voi nähdä eikä koskettaa?

Mistä sen tietää, kuuleeko Hän edes minun rukoustani, ja jos kuulee, vastaako Hän siihen, kuten keskustelu edellyttää? Ja jos oikein yrittää keskittyä rukoukseen, tulee helposti tunne, että on kuin seinä vastassa.

Arien mietiskellessä näitä kysymysmerkkejä hän palautui aikaan, jolloin hän pienenä lapsena kuunteli äitinsä yksinkertaista iltarukousta, niin kuin lapselle rukoillaan. Vaikka hän ei juuri ymmärtänyt, mitä äiti rukoili, hänellä oli kuitenkin hyvä olla siinä ja hän hiljeni kuuntelemaan äidin harrasta ääntä.

Mutta nyt Arie koki, ettei lapsen rukous ollut riittävä hänelle.

Hän tarvitsi jotain konkreettisempaa, omakohtaista.

ITSENÄISTYMINEN

Arie jatkoi kouluaan koulun laatiman aikataulun mukaisesti.

Hän siirtyi luokalta toiselle ilman suurempia vaikeuksia.

Arie pyrki huolehtimaan fyysisestä kunnostaan käymällä lenkeillä, kesäisin pyöräillen ja talvisin hiihtäen.

Hänen suhteensa Annen kanssa tuntui jatkuvan ilman vaikeuksia sekin, mutta vähitellen hän alkoi huomata, kuin jokin kahlitsisi läheisempää henkistä yhteyttä hänen kanssaan. Asia kummeksutti häntä, ja hän mietiskeli, mitähän tuokin mahtoi merkitä. Toisaalta hän kaipasi yhteyttä Annen kanssa, mutta hän ei voinut mitään sille, että tuo jarru oli jäänyt päälle.

Miten sen saisi irtoamaan? Tai oliko sen irrottaminen yleensä mahdollista? Tai ehkäpä hänet olikin luotu sellaiseksi: Tähän saakka voit mennä ja edetä, mutta et sen edemmäksi.

Arie painiskeli sisäisten tuultensa ristiaallokossa. Eivät ne olleet painostavia, mutta häiritseviä yhtä kaikki.

Vähitellen hänelle alkoi selvitä, että hänen suhteensa äitiinsä oli kaikkein tärkeintä, ehkä liiankin tärkeä.

Vaikka Arie ei nähnyt äitiään kovin usein eikä ollut päivittäin kosketuksissa hänen kanssaan, äiti tuntui olevan aina läsnä. Joskus Arie huomasi puhuvansa äidilleen aivan kuin tämä olisi ollut kuulemassa.

Oliko hän tulossa aivan hassuksi vai mitä tämä merkitsi?

Arie huomasi, että aina tärkeää päätöstä tehdessään hänen täytyi kysyä äidiltä, mitä tämä ajatteli asiasta.

Ja äidillä oli aina hyvä ratkaisu asioihin, niin hän ainakin tunsi.

Varmaan Annekin oli vaistonnut ellei huomannut Arien henkisen lukkiutumisen, sillä entistä useammin heidän luonnollinen yhteytensä alkoi säröillä. Keskusteluihin tuli hiljaisia, jopa piinallisia katkoja, ikään kuin sanat ja sanottavat olisivat loppuneet.

Anne pystyi useimmiten välittömän luonnollisella käyttäytymisellään ylittämään Arien henkisen vetäytymisen, mutta hänkin kaipasi Arien sisäistä ihmistä, jonka hän tiesi piileskelevän jossain estojen takana.

Kumpikin tuntui vaistomaisesti ymmärtävän, että heidän suhteensa oli vaarassa, mutta molemmat pyrkivät kaikin voimin estämään sen katkeamisen.

Kunpa voisin puhua tästä äidin kanssa, pohti Arie mielessään.

Mutta se voisi loukata häntä. Äiti voisi kokea, että Arie haluaa päästä irti hänestä, eikä se tuntunut ollenkaan hyvältä. Mitä tällaisessa tilanteessa tulisi tehdä, miten menetellä? Ei siitä voinut keskustella kenenkään kanssa. Ja kuka sitä olisi ymmärtänyt, jos olisikin yrittänyt löytää sopivan kuulijan?

Olihan Arie lukenut Raamatustaan, että kaikki asiat voi viedä Taivaalliselle Isälle, jolla on parhaat ratkaisut jokaiseen ongelmaan. Mutta Arie ei oikein tiennyt, miten tällaista asiaa tulee rukoilla.

Kyllä Arie vei mielessään liikkuvat ja häiritsevät asiat rukouksessaan jonnekin, jossa Jumalan pitäisi olla, mutta ei se tuonut pysyvää rauhaa. Jos ristiaallokot hetkeksi laantuivatkin, ne tulivat aina uudelleen esille ja useimmiten entistä voimakkaamman vihurin puskemina.

Tämä oli Arien sisäinen elämänkierre hänen jatkaessaan opiskeluaan, joka onneksi kuitenkin sujui suuremmitta vaikeuksitta, sisäisestä vellomisesta huolimatta.

JÄRKYTYS

Se oli aivan tavallinen päivä.

Arie heräsi hyvävoimaisena ja lähti reippaana koulutielle, kuten tavallisesti.

Luokka oli hiljentynyt kuuntelemaan biologian oppituntia. Arie teki muistiinpanoja katsellen samalla koulukirjastaan aiheeseen liittyviä kuvia.

Yhtäkkiä ovelta kuului terävä koputus, ja koulun rehtori tuli sisään kutsumatta poliisin seuraamana.

Luokka nousi seisomaan hämmentyneenä ja opettaja katseli kysyvästi vakavailmeistä rehtoria.

- Sinun luokallahan opiskelee Arie?, kysäisi rehtori.

- Kyllä Arie on täällä, sanoi opettaja pyytäen Arien tulemaan esiin.

- Voisitko tulla kansliaani, sanoi rehtori, ja kehotti opettajaa jatkamaan tuntiaan.

Arie aikoi seurata rehtoria, mutta tämä sanoi:

- Keräisitkö tavarasi mukaan, sillä tämä voi kestää hetken.

Arie seurasi rehtoria ja poliisia ihmetellen, mitähän tämä nyt tarkoitti.

Rehtorin vakava ilme ja poliisin osaaottavat vilkaisut saivat Arien tuntemaan pahoja aavistuksia.

Mitähän pahaa minä nyt olen tehnyt, hän mietti mielessään, mutta rehtori ei edes vihjannut mitään.

Rehtorin kansliassa rehtori pyysi molempia istuutumaan ja pani oven huolellisesti kiinni.

- Arie, aloitti rehtori hiljaisella äänellä, poliisilla on ikäviä uutisia kerrottavana sinulle.

- Hym, rykäisi poliisi selvittäen kurkkuaan, se koskee sinun äitiäsi. Hän oli mennyt kaupunkiasioilleen, kun hän joutui auton tönäisemäksi. Hänet vietiin tajuttomana sairaalaan, ja sain hetki sitten viestin, ettei hän selvinnyt siitä, poliisi töksäytti virkamiehen rutiinilla.

Arie kuunteli keskittyneenä, mutta hänen aivonsa kieltäytyivät toimimasta. Hän ei ymmärtänyt sanaakaan siitä, mitä poliisi kertoi. Vain yksi sana takertui hänen mieleensä: Äiti.

- Niin katsohan, aloitti poliisi, mutta keskeytti lauseensa siihen huomatessaan, että Arie oli täydessä shokissa.

- Minä annan sinulle jotain juotavaa, kiirehti rehtori huomaavaisena ottaen lasin kaapistaan ja täyttäen sen vesikarahvista, jota hän piti sivupöydällään.

- Onko äidille sattunut jotain, sai Arie änkytetyksi, mutta hän ei kuullut, miten siihen vastattiin.

Jälkeenpäin Arie muistanut yhtään, mitä sen jälkeen oli tapahtunut.

Hän kulki kuin robotti sinne, minne hänet ohjattiin, tuntematta ja kuulematta mitään.

Hän heräsi siihen, että isä tuli hakemaan hänet autollaan ja vei hänet kotiin.

- Missä äiti on? Arie kysyi isältään.

- Sinulle varmaan kerrottiin, mitä äidille on tapahtunut, Arien isä aloitti. Äiti on vielä sairaalassa, kävin häntä katsomassa, kun sain tiedon onnettomuudesta. Mutta hän oli jo poissa.

Arien isä ei voinut käyttää sanaa kuollut, se tuntui aivan liian raa´alta ja sopimattomalta.

- Voinko minä mennä katsomaan äitiä? Arie kysyi isältään, joka nieleskeli kyyneliään.

- Myöhemmin menemme yhdessä katsomaan, mutta nyt ei ole sopiva aika.

Arie ei koskaan ollut nähnyt isänsä itkevän tai edes näyttävän tunteitaan, hän oli aina tasainen ja käytännöllinen, omissa ajatuksissaan, poissaoleva. Isän kyyneleet saivat Arien tuntemaan miltei kauhua, turvattomuutta. Arie kaipasi nyt ihmistä, joka olisi vahva ja rohkea.

Mutta sen sijaan, että olisi osoittanut fyysistä huomiotaan pojalleen, Arien isä kärsi omaa tuskaansa sisällä mielessään. Hän ei ottanut poikaansa syliin, ei edes koskettanut häntä, ei ollut koskaan tehnyt niin, siten Ariesta ainakin tuntui. Ehkä joskus silloin, kun hän oli vauva, mutta ei sen jälkeen eikä siitä ollut jäänyt mitään muistikuvaa.

SHOKIN JÄLKEEN

Arie ei jälkeenpäin muistanut juuri mitään siitä, mitä niinä päivinä ja viikkoina tapahtui sen jälkeen, kun hän sai tietää äitinsä kuolemasta.

Se kaikki oli kuin pahaa unta.

Usein Arie kuvitteli äitinsä olevan aivan lähellään, puhuvan hänelle, hymyilevän ja koskettavan häntä. Kun Arie heräsi näistä mielikuvista, hän ensin kuvitteli, että kaikki paha oli vain pahaa unta, että äiti eli ja odotti häntä. Mutta sitten suloinen mielikuva hävisi ja sen tilalle tunkeutui pistävä, rintaa ahdistava tuska. Kyllä se kaikki sittenkin on totta.

Arie yritti muistella, mitä kaikkea oli tapahtunut.

Hämärästi hän muisti käynnin äitinsä arkun ääressä, johon hänet oli asetettu, siistittynä ja kauniisti viimeistelty. Arie muisti katselleensa äitiään epäuskoisena. Eihän tuo voinut olla äiti, se suloinen, lempeä ja aina hymyilevä. Tuo arkussa makaava oli eloton, ilman väriä ja ilman lämpöä.

Arie kosketti kädellään äitinsä kättä, joka oli asetettu sievästi hänen rinnalleen toisen käden päälle, kuvitellen, miten äiti kosketti hänen poskeaan hyväillen tuolla kädellään. Mutta nyt se oli kylmä, ilman eloa.

Arie muisti, miten hautajaiset järjestettiin, ihmisiä tuli joka puolelta, oli tuttuja ja tuntemattomia. Hän muisti kuunnelleensa kirkon hautajaiskellojen kumean kalsean äänen seisoessaan kirkkopihalla.

Jokainen pyrki puristamaan Arien kättä, mumisemaan joitain ja jotkut sipaisivat Arien tukkaa kädellään kuin lohduttaakseen. Mutta ei Arie kaivannut sellaista lohdutusta, hän kaipasi äitinsä hellää katsetta ja hyväilevää kättä, joka hänen tukkaansa pörrötti.

Tämä kaikki kulki Arien muistikuvissa kuin epämääräisinä, sumuisina hahmoina, ääriviivoiltaan sumentuneina, mutta hänen mielensä askartelivat aivan toisissa aiheissa ja toisissa syvyyksissä.

Arie irtaantui ympäristöstään. Hänen oli vaikea puhua kenenkään kanssa. Isä yritti saada yhteyttä häneen, mutta se ei onnistunut. Arie koki, kuin kaikki keskustelun aiheet olisivat kadonnet.

Jopa hänen suhteensa Anneenkin muuttui oudon teennäiseksi. Ei edes Annen eloisa ja luonnollinen käytös voinut saada Arieta nousemaan omasta tuskastaan, sillä sitähän se oli.

Vielä vuosienkin jälkeen Arie ihmetteli ihmisen mielen moninaisuutta. Kaikesta eristyneisyydestä ja shokista huolimatta hänen järkensä toimi lähes kuten ennenkin.

Hän pystyi tekemään koulutehtävänsä, hänen järjessään ei ollut mitään vikaa.

Ariessa oli kuin kaksi ihmistä. Toinen syvästi järkytetty, haavoitettu ja rampa, ja toinen, joka suoritti normaalit tehtävät kuten ennenkin.

Vain joskus hän vaipui jonnekin syviin mielikuviin, joista hän heräsi hätkähtäen. Opettajat olivat tietenkin tietoisia hänen menetyksestään, ja pyrkivät myös huomioimaan hänen tarpeensa elää tuskaansa.

KAPINA

Viikkokaudet Arie kulki shokkitilassa, mutta vähitellen hänen tietoisuutensa alkoi murtaa tunteitten lukkiutumaa.

Arie ei tiennyt, että shokkitila on annettu ihmiselle kuin varokkeeksi sähkövirralle, joka automaattisesti sulkee virran jännitteen noustessa äkillisesti liian korkeaksi.

Mutta nyt hänen sydämeensä ahtautunut tuska alkoi tulla hänen tietoisuuteensa. Se oli kuin jomottava, jatkuva hammassärky. Ariella oli nyt muutoksen aika. Hänen oli ratkaistava, miten hän suhtautuisi kokemaansa järkytykseen, nyt tietoisuuden tasolla, ei enää tunne-elämän harhakuvissa.

Arie alkoi miettiä, oliko äidin poismenoon ehkä jokin järjellinen selitys. Oliko ehkä hän itse syypää siihen, tai isä, tai jokin ulkopuolinen, johon hän ei saanut tuntumaa.

Mutta kaiken tämän takaa Arien mieleen alkoi nousta kapina, hän tunsi, että häntä oli kohdeltu kohtuuttomasti, väärin.

Ei ollut oikein, että häneltä riistettiin hänen äitinsä, joka oli maailman ihanteellisin ja viattomin ihminen.

Ei ollut oikein, että hänet jätettiin tällä tavoin yksin, ilman äidin turvaa, ilman ihmistä, jolle voi kertoa kaiken ja joka ymmärtää kaiken ja osaa tukea oikealla tavalla.

Arie tallensi tuskansa syvälle sydämeensä, mutta vaikka se ei ollut näkyvästi pinnalla, se vaikutti kuitenkin kaiken aikaa. Hänen tuskansa alkoi muuttua vihaksi, vihaksi isää, koulua, opettajia, jopa Anneakin kohtaan.

Ja viimeiseksi se kohdistui Jumalaan.

Eikö se ollutkin Jumala, joka hallitsee ihmisten elämää? Eikö se olekin Hän, jolle kuuluu kaikkien sielut, niin Arie muisti lukeneensa Raamatustaan? Eikö se ollutkin Hän, joka oli ottanut pois hänen äitinsä?

Se ei ollut oikein, se oli raakaa ja kostonhimoista.

Arie meni ja piilotti Raamattunsa kirjahyllynsä alimmalle tasolle niin, ettei siitä näkynyt mitään. Hän päätti mielessään, ettei koskaan enää koske siihen.

Hän ei enää koskaan menisi hengellisiin tilaisuuksiin, ei kirkkoon eikä rukoilisi mielessään.

Arien ulkoinen käytös koki myöskin muutoksia. Hän muuttui kylmäksi ja luotaan työntäväksi. Hän suuttui vähästä ja haastoi riitaa tovereittensa kanssa, mitä hän ei ollut koskaan ennen tehnyt.

KAUPANHIERONTAA

Vasta useitten vuosien kuluttua Arie pystyi erittelemään mielessään tarkemmin aikaa äidin kuoleman jälkeen. Ja se itsetutkistelu sai hänet tuntemaan häpeää ja melkein itseinhoa.

Ulkonaisesti hänen elämänsä kulki lähes entisiä latujaan.

Hän kävi kouluaan, menestyi siinä suhteellisen mukavasti, valmistui ylioppilaaksi aikanaan kohtalaisin arvosanoin.

Tätä aihetta seurasi armeija, jossa hän pystyi suoriutumaan sen vaatimuksista toisten joukossa.

Mutta Arien henkinen asennoituminen sai uusia piirteitä.

Hän ei enää syyttänyt ketään eikä etsinyt syyllistä. Hän alkoi käydä kauppaa sielunelämästään Luojansa kanssa. Hän tarjosi Hänelle parempaa käyttäytymistä, Raamatun lukemista ja luopumista paheellisista tavoista. joihin hän oli ajautunut. Hän oli kokeillut alkoholia, huumeitakin. Hän oli yrittänyt löytää rikkautta elämäänsä yleisistä tansseista ja ravintolailloista. Arie löysi vanhan Raamattunsa ja aloitti uudelleen sen lukemisen. Aluksi se tuntui aivan mahdottomalta, mutta Psalmeista hän löysi lohdutusta. Hän koki, että niiden kirjoittaja oli hänkin elänyt syvissä ristiriidoissa ja etsi vapautusta niiden painosta.

Mutta eivät maalliset huvitukset saaneet häntä mukaansa. Hän oli edelleen äitinsä vankina. Hän oli yrittänyt olla toisen tytönkin kanssa, mutta se suhde katkesi pian katkeraan riitaan.

Armeijassa hän katseli, miten hänen sotilaskaverinsa menivät iltaisin kuppiloihin tai nuorison tansseihin. Hän pyrki mukaan sinne, mutta se ei miellyttänyt häntä.

Kerran hän meni läheisen kaverinsa kanssa parin tytön asuntoon. Näitä tällaisia tyttöjä liikkui iltaisin armeijan kasarmin liepeillä tarjoten seuraansa.

He menivät sisään tyttöjen kahden huoneen asuntoon, ja hänen kaverinsa meni valitsemansa tytön kanssa toiseen huoneeseen, josta alkoi kuulua hilpeää naurua ja vilkasta keskustelua vuoteen narahtelun ohella.

Arie jäi etuhuoneeseen toisen hänelle tuntemattoman tytön kanssa eikä tiennyt, mitä hänen pitäisi tehdä, miten menetellä tuon tytön kanssa. Arie yritti lähentyä tyttöä, mutta tämä huomaten Arien kokemattomuuden väisteli häntä eikä suostunut Arien kömpelöön lähentymisyritykseen.

Siispä he vain istuskelivat kukin tahollaan ja kävivät väkinäistä keskustelua.

Lopulta toisen huoneen ovi avautui ja Arien kaveri tuli ulos suu hilpeässä naurussa ja posket punottaen. Aivan selvästi heillä oli ollut hauskaa.

Kaveri kehui, mitä kaikkea he olivat tehneet, mutta Arie päätti, että se oli hänelle viimeinen kerta.

Asiaan kuului, että illalla ennen nukkumaan menoa sotilaat kertoivat toisilleen kokemuksistaan, mutta Arielle jäi tunne, että suurin osa niistä oli pelkkää mahtailua. Sitä samaa tapahtui jo hänen koulunsa yläluokilla. Jotkut isommat pojat kerskuivat, miten he olivat käyneet jonkun yleisen naisen asunnossa, ja mitä kaikkea siellä oli tapahtunut. ”Sinä, sinä, sotketkin vielä”, oli erään kaverin muistikuva sellaisesta illasta.

Pahin koettelemus Arielle oli se, kun hän kerran lomansa yhteydessä mennessään kotiinsa tapasi isänsä vieraan naisen kanssa, joka liikkui asunnossa kuin kotonaan. Aivan selvästi hän oli ollut asunnossa ennenkin, ellei peräti osittain asunut siellä, sillä hänen tavaroitaan oli levitetty sinne tänne.

Onneksi Arien isä huomasi poikansa epämukavuuden tilanteen johdosta, johon häntä ei ollut millään tavoin valmistettu, ja lähetti naisen pois.

Arie kulki kodissaan kuin muukalainen, kosketellen esineitä ja tunnustellen niitä hellävaraisesti.

Muistot ajoista, jolloin äiti puuhaili keittiössä tai istui mielituolissaan lukien kirjaa, tulvivat hänen mieleensä. Mielikuvat olivat niin voimakkaita, että hän melkein näki äitinsä hahmon, todetakseen sitten vain, ettei hän enää koskaan näkisi äitiään. Hänen sydäntään raastoi ja jonnekin muistojen taustalle työnnetty tuska tulvi taas tietoisuuteen. Arie meni huoneeseensa, joka oli lähes koskematon hänen jäljiltään, ja heittäytyi vuoteelleen antaen kyyneleilleen täyden vallan.

Mutta vähitellen Arielle alkoi selvitä, että hänen mahdollisuutensa kaupankäynnistä Jumalan kanssa olivat kovin heikot.

Eihän hän edes tiennyt, mistä hän kävi kauppaa, mitä hän vaatisi Jumalalta, ja mitä hän antaisi omasta puolestaan? Ja olisiko Jumala yleensä kiinnostunut hänen tarjouksistaan?

Ajatukset alkoivat pyöriä kehää hänen aivoissaan. Hän palasi aina uudelleen lähtökohtaan. Ei hänellä todellakaan ollut mitään tarjottavanaan. Mitä se merkitsisi Jumalalle, jos hän tarjoaisi omaa elämäänsä, jota hän oli alkanut itsekin inhota? Ja mitä vaatimuksia hän voisi tällaisessa tilanteessa esittää Jumalalle, jota hän ei edes tuntenut?

Tämä kaikki sai Arien vaipumaan masennukseen ja entistä syvempään itsensä tarkkailuun.

MASENNUSKAUSI

Arie ajautui nyt syvään masennustilaan, jossa mikään ei tuntunut miellyttävän eikä piristävän häntä.

Usein katsellessaan lehdistä uutisia kuolleista hän ajatteli mielessään: Olisinpa minä ollut hänen sijassaan. Minä olisin joutanut mennä pois. Kukaan ei kaipaa minua eikä minusta ole mitään hyötyä kenellekään.

Onneksi tämä tapahtui armeijan aikana, jossa oli kiinteä ohjelma ja kaikki mietitty valmiiksi. Ei tarvinnut rasittaa itseään miettimällä, mitähän tänään tai huomenna tekisin.

Myös ruumiilliset harjoitukset olivat hyväksi, he väsyttivät lihakset ja turruttivat aivotoiminnot, ettei jäänyt aikaa turhille mietiskelyille.

Mutta eihän se ollut ihmiselle sopivaa elämää. Ihminen kaipaa toimintaa, haasteita, jännitystä. Voittoja ja tappioitakin, jos ne on tullakseen.

Mutta miten tällaisesta mielentilasta pääsee nousemaan? Arie oli nyt täysin umpikujassa.

Äiti, tuo ihana, ihmeellinen olento, joka ymmärsi ja lohdutti, oli poissa eikä koskaan palaisi. Eikä hänen paikkaansa pystynyt kukaan toinen ihminen täyttämään.

Annekin oli häipynyt jonnekin muistojen alimpiin lokeroihin. Tuskin muisti enää, miltä hän näytti.

Joskus sentään tuli mieleen katsellessaan taisteluharjoitusten lomassa helmeilevää järvenselkää tai kimaltelevaa luminietosta ajat, jolloin hän kulki Annen kanssa rinnakkain, vaihtaen mielipiteitä tuntemuksistaan tai vain nauttien toisen ihmisen läheisyydestä. Se toi lämpimän aallon hänen rintaansa.

Mutta ne olivat nopeasti ohikiitäviä tunne-elämyksiä, joita seurasi masentunut ja ikävystynyt mieli.

Kaikki oli mustaa, synkkää ja merkityksetöntä.

Usein Arie käpertyi iltaisin armeijan karuun vuoteeseensa vetäen peiton päänsä suojaksi antaen mielikuvilleen täyden vallan. Mutta ne saivat vain kyyneleet hänen silmiinsä ja tukahtuneet nyyhkytykset hänen kurkkuunsa.

Arie koki olevansa yksinäinen ja hyljätty, ilman ystävää ja ymmärtäjää.

Arie ei sitä tiennyt, mutta hän oli käymässä läpi kehitysvaiheita, jotka liittyvät jokaisen ihmisen yllättävästi kohtaamaan shokkitilaan.

Sitä tapahtuu silloin, kun ihmiselle sairaalassa kokeitten jälkeen ilmoitetaan vastoin yleisiä sääntöjä, että hänen sairautensa on parantumaton, ja että hänellä on jäljellä vain muutama viikko tai ehkä kuukausi, ellei peräti päiviä.

Jokainen ihmisen käy läpi nämä henkiset kehitysvaiheet: Ensin täydellinen shokki, joka blokkiuttaa tunnemaailman siten, ettei hänen tajuntansa suostu hyväksymään ilmoitettua tosiasiaa.

Seuraavaksi tulee viha, viha läheisiä, viha olosuhteita, hoitajia ja omaa itseäänkin kohtaan, ja lopulta Luojaa kohtaan, jonne pahimmat vihan aallot kohdistetaan.

Tämän jälkeen alkaa kaupankäynti: Jos minä teen niin ja teen näin, eikö Jumalan tulisi silloin parantaa hänen vaivansa ja päästää hänen ongelmastaan.

Arie alkoi myös tuntea outoa kipua sydämessään, jota hän ei ollut aiemmin huomannut, eikä hän ymmärtänyt, mihin se voisi liittyä. Vasta pakon myöhemmin, kun hän löysi avun sielunsa kipuun, myös sydänkipu hellitti.

On tapauksia, joissa joku luuydinsyöpää sairastava saa lukea Raamatustaan, miten ihmisellä, joka lopettaa lähimmäisensä vihaamisen ja lähisukulaistensa syyttelyn, ”Jumala parantaa hänen luunsa”, hänen sairautensa paranee lääkärien kummastukseksi, joitten tosin on mahdoton hyväksyä ihmeitä, joten sairauskertomukseen kirjoitetaan: Parani tehokkaan lääkehoidon ansiosta.

Viimeisenä vaiheena tässä prosessissa tulee alistuminen, sen tosiasian hyväksyminen, ettei voi asialle mitään, vaan ottaa tulevat päivät sellaisina kuin ne tulevat ja pyrkien elämään niitten kanssa.

Arie alkoi vähitellen siirtyä kehitysvaiheittensa viimeiseen asteeseen.

Hän alkoi totutella ajatukseen, että tilanne oli lopullinen, ettei mitään ratkaisua ollut olemassa.

Sitä seurasi eräänlainen turtuminen, jossa ei ollut akuutteja kipuja tai paineita mutta ei mitään erityisen kohottavia hetkiäkään.

Arien elämä alkoi enemmän muistuttaa ajopuuta, joka kulkee aaltojen heiteltävänä pystymättä itse vaikuttamaan kulkemaansa suuntaan juuri ollenkaan.

Kertomus jatkuu.